Viisi kysymystä Spartak Khachanoville näyttelystä The Impersonal
Tapasimme Suomessa asuvan taiteilijan Spartak Khachanovin hänen näyttelynsä pystytyksen keskellä Kaapelitehtaalla. Tällä viikolla Hotelli- ja ravintolamuseossa avautuva The Impersonal tarkastelee vastaanottokeskusten arkea, odottamista ja näkymättömyyttä. Esitimme Khachanoville viisi kysymystä näyttelyn taustoista, sen yhteiskunnallisista lähtökohdista sekä hänen taiteellisesta työskentelystään.
1. Mistä The Impersonal -projektisi sai alkunsa?
Vuoden 2019 alussa jouduin lähtemään Ukrainasta äärioikeistolaisten ryhmien uhkailun ja vainon vuoksi. Syynä oli taideprojektini Parade of Penises. Näyttelyn jälkeen paine kasvoi nopeasti: ensin syntyi ristiriitoja taideakatemian sisällä, sitten sain uhkauksia nationalistijärjestöiltä. Tilanne muuttui vaaralliseksi, ja jouduin lähtemään maasta kiireellisesti. Muutin Suomeen, jossa sain väliaikaisen taiteilijaresidenssin HIAPilta Helsingissä.
Asuin ja työskentelin residenssissä lähes vuoden ajan. Vuoden 2020 alussa residenssijakso kuitenkin päättyi. Minulla ja vaimollani oli enää hyvin vähän rahaa jäljellä, Schengen-viisumimme oli umpeutumassa emmekä voineet enää palata Ukrainaan. Haimme poliittista turvapaikkaa ja päädyimme asumaan vastaanottokeskukseen.
Ensimmäiset kuukaudet olivat hyvin vaikeita. Aktiivisen elämän jälkeen löytää yhtäkkiä itsensä paikasta, jossa aika tuntuu lähes pysähtyneen. Jokainen päivä on samanlainen. Ihmiset odottavat jatkuvasti: haastatteluja, asiakirjoja, päätöksiä ja puheluita. Moni elää jatkuvassa epävarmuuden ja ahdistuksen tilassa. Vastaanottokeskuksessa normaali elämäntunne ja kokemus oman tulevaisuuden hallinnasta alkavat vähitellen kadota.
Tuohon aikaan HIAP jatkoi tukemistaan ja tarjosi minulle työtilan toimistollaan useiden kuukausien ajaksi. Psykologisesti sillä oli minulle valtava merkitys. En tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut ilman mahdollisuutta jatkaa työskentelyä.
Juuri tuona aikana The Impersonal alkoi muotoutua. Aluksi en ajatellut sitä laajana taiteellisena tutkimushankkeena. Se oli pikemminkin tapa pitää itseni toimeliaana ja irrottaa ajatukset ympäröivästä vaikeasta todellisuudesta.
Vähitellen aloin kiinnittää yhä enemmän huomiota vastaanottokeskuksen tilaan. Kiinnostuin siitä, miten tämä ympäristö toimii, miten ihmiset siinä elävät ja millaisia ovat sen huoneet, käytävät, ruokasalit, pihat ja väliaikaiset asumisolosuhteet. Aloin kuvata ympärilläni tapahtuvaa arkea iPhone 7 -puhelimellani. Kuvasin usein huomaamattomasti, koska halusin tallentaa luonnollisia tilanteita ilman poseerausta tai valmistelua.
Myöhemmin aloin käyttää valokuvia teoksissa ja installaatioissa. Liimasin esimerkiksi kuvia lautasiin. Sen jälkeen syntyi sarja vastaanottokeskuksen ruoasta inspiroituneita teoksia – maalasin aterioita, joita meille tarjottiin päivittäin. Näiden yksinkertaisten asioiden kautta pyrin kuvaamaan yksitoikkoisuutta, odottamista ja järjestelmän sisällä elävän ihmisen kokemusta.
Projektin kasvaessa myös oma kokemukseni vastaanottokeskuksessa syveni. Mitä enemmän työskentelin, sitä enemmän käsitykseni itsestäni muuttui. Joskus tuntui siltä, etten ollut enää vain pakolainen, vaan ihminen, joka tutkii tätä tilaa sisältä käsin ja yrittää ymmärtää sen vaikutuksia ihmisiin.
Kahden vastaanottokeskuksessa vietetyn vuoden aikana keräsin laajan arkiston valokuvia, videoita, äänitteitä ja havaintoja. Kiinnostukseni ei kohdistunut enää pelkästään pakolaisten tilanteeseen, vaan myös vastaanottokeskukseen omana järjestelmänään – sellaisena, joka jää yhteiskunnassa lähes näkymättömäksi. Moni Suomessa ei ole koskaan käynyt tällaisessa paikassa eikä tiedä niistä juuri mitään.
Lokakuussa 2021 hain apurahaa Suomen Kulttuurirahastolta. Olin varma, ettei minulla juuri ollut mahdollisuuksia saada sitä. Joulukuun lopussa avasin kuitenkin varhain aamulla sähköpostini ja näin viestin, jossa kerrottiin hankkeen saaneen rahoituksen. Se oli minulle erittäin merkittävä hetki. Pitkään aikaan ensimmäistä kertaa tunsin, että kokemuksellani ja työlläni voisi olla merkitystä jollekin – ei vain henkilökohtaisena tarinana, vaan myös taiteellisena kannanottona.
2. Millaisia asioita halusit dokumentoida vastaanottokeskuksen arjesta?
Tavoitteeni oli luoda eräänlainen muotokuva vastaanottokeskuksesta ja löytää sen visuaalinen sekä sosiaalinen identiteetti. Kiinnostukseni kohdistui paitsi siihen, miltä paikka fyysisesti näyttää, myös siihen, millaista ilmapiiriä se luo, miten se vaikuttaa ihmisiin ja miten se voi olla osa kaupunkia samalla pysyen lähes näkymättömänä ympäröivälle yhteiskunnalle.
Lähestyin projektia paitsi taiteilijana myös mainonnan suunnittelijana. Halusin tarkastella vastaanottokeskusta visuaalisena järjestelmänä, jolla on omat merkkinsä, värinsä, esineensä, toistuvat elementtinsä ja estetiikkansa. Katsoin sitä kuin brändiä tai keinotekoisesti rakennettua ympäristöä, jolla on oma psykologia ja visuaalinen kielensä.
Samalla hyödynsin tietoisesti käsitteellistä lähestymistapaa sekä satiiria, ironiaa ja huumoria. Se oli minulle tärkeää, sillä ilman huumoria olisi mahdotonta kestää jatkuvaa epävarmuutta ja odottamista, jotka leimaavat vastaanottokeskuksissa elävien ihmisten arkea. Joskus siellä koettu arjen absurdius oli niin voimakasta, että siitä tuli itsessään taiteellista materiaalia.
Kiinnostuin kaikkein yksinkertaisimmista mutta samalla tärkeimmistä arkielämän asioista: ruoasta, jonoista, huoneista, käytävistä, seinille kiinnitetyistä ilmoituksista, oviin kirjoitetuista viesteistä, ihmisten jälkeensä jättämistä esineistä, yhteiskeittiöiden keskusteluista, pihalla kävelystä, bussien odottamisesta sekä lumesta vastaanottokeskuksen pihalla. Näistä yksityiskohdista rakentui vähitellen visuaalinen muotokuva paikasta, jossa ihmiset elävät menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Halusin kuvata vastaanottokeskuksen paitsi sosiaalisena instituutiona myös omana maailmanaan, jolla on oma sisäinen logiikkansa, estetiikkansa ja psykologiansa.
3. Olet kuvannut vastaanottokeskusta eräänlaisena välitilana, jossa aika voi menettää merkityksensä ja päivät alkavat toistaa itseään. Miten tällainen kokemus vaikuttaa ihmisen suhteeseen arkeen, ympäristöön ja muihin ihmisiin?
Ihminen, joka joutuu tällaiseen tilanteeseen, etääntyy vähitellen tavallisesta yhteiskunnallisesta elämästä ja menettää monia niitä etuoikeuksia, joita pidämme arjessa itsestäänselvinä. Vastaanottokeskuksissa asuvat ihmiset päätyvät usein marginaaliseen asemaan – eivät ainoastaan juridisesti tai taloudellisesti, vaan myös psykologisesti. He ovat ikään kuin yhteiskunnan rinnalla, mutta samalla sen ulkopuolella.
Kun ihminen menettää kotinsa, tutun ympäristönsä, työnsä, kielensä ja sosiaaliset verkostonsa, hänen tapansa hahmottaa itseään ja ympäröivää maailmaa muuttuu. Elämä vastaanottokeskuksessa muuttuu jatkuvaksi odottamiseksi. Tulevaisuutta ei voi suunnitella samalla tavalla kuin ennen, monia päätöksiä ei voi tehdä itse eikä elämä tunnu vakaalta. Vähitellen ihmiseltä katoaa tunne oman elämän hallinnasta.
Tämä vaikuttaa myös kaikkein arkisimpiin asioihin. Vastaanottokeskuksesta tulee suljettu maailma, jossa jokainen päivä muistuttaa edellistä. Ajan myötä ihminen alkaa kokea ajan, rutiinit ja ympäristönsä uudella tavalla. Pienimmätkin asiat – ruokajonossa seisominen, kävely pihalla tai keskustelu yhteiskeittiössä – saavat poikkeuksellisen merkityksen, koska juuri näistä toistuvista hetkistä muodostuu koko elämä keskuksessa.
Myös ihmisten väliset suhteet muuttuvat. Toisaalta yhteinen epävarmuus ja haavoittuvuus lähentävät ihmisiä. Syntyy keskinäistä tukea, solidaarisuutta ja väliaikainen yhteisöllisyyden tunne. Toisaalta jatkuva stressi, ahdistus ja oman tilan puute voivat johtaa eristäytymiseen ja vieraantumiseen.
Minulle oli tärkeää osoittaa, ettei vastaanottokeskus ole vain väliaikainen majoituspaikka, vaan ainutlaatuinen psykologinen ja sosiaalinen tila, joka vaikuttaa ihmiseen syvästi. Näissä paikoissa elävät ihmiset muuttuvat usein yhteiskunnalle näkymättömiksi, vaikka he elävät aivan sen keskellä.
4. Ruoka ja ruokakulttuuri ovat tärkeä osa näyttelyäsi. Mitä ruoka merkitsee ihmiselle tilanteessa, jossa elämä on epävarmaa tai välitilassa?
Ruoka liittyy läheisesti henkilökohtaisiin muistoihin ja on tärkeä osa kulttuurista identiteettiä. Ruoan kautta välittyvät perinteet, historia, perheen tavat ja jopa kokemus kodista. Monille ihmisille tietyn ruoan maku tai tuoksu voi palauttaa välittömästi mieleen lapsuuden, perheen tai maan, jonka he ovat joutuneet jättämään taakseen.
Pakolaisena ruoka saa vielä syvemmän merkityksen. Kun elämä on pysähdyksissä ja tulevaisuus epävarma, kaikkein arkisimmistakin asioista tulee psykologisesti tärkeitä. Ruoka ei ole enää vain fyysisen selviytymisen väline, vaan myös tapa ylläpitää yhteyttä omaan kulttuuriin, muistoihin ja identiteettiin.
Vastaanottokeskuksissa elää ihmisiä hyvin erilaisista maista ja kulttuureista. Jokainen tuo mukanaan omat ruokaperinteensä, tapansa valmistaa ruokaa, suhtautumisensa syömiseen sekä siihen liittyvät rituaalit. Näistä eroista huolimatta ruoka toimii usein yhdistävänä tekijänä. Sen kautta syntyy helpommin luottamusta ja inhimillisiä kohtaamisia. Tässä mielessä ruoka todella murtaa rajoja ja muureja.
Samaan aikaan vastaanottokeskuksissa tarjottu ruoka koetaan usein mauttomana ja persoonattomana. Siitä puuttuu yksilöllisyys, muistojen väri sekä yhteys kulttuuriin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin. Se on standardoitua, päivästä toiseen toistuvaa ruokaa, jossa ei ole mitään sellaista, mitä voisi kutsua kodiksi tai historiaksi. Jäljelle jää vain kehon ylläpitämisen tehtävä.
Tämä persoonattomuus on tärkeä osa vastaanottokeskuksessa elämisen kokemusta. Yksitoikkoiset ateriat, tarkat aikataulut ja valinnanmahdollisuuksien puute muistuttavat ihmistä siitä, että hän on menettänyt osan elämänsä hallinnasta. Samalla ne vahvistavat väliaikaisuuden ja irrallisuuden tunnetta.
Taiteellisessa työskentelyssäni tarkastelin tätä järjestelmää myös satiirin kautta. Esitin ruoan tarkoituksella eräänlaisena ”menuna”, lähes pikaruoan tavoin, jossa näyttäisi olevan valinnanvaraa ja vaihtoehtoja. Tämä näennäinen valinnanvapaus korostaa ristiriitaa todellisuuden ja sen välillä, miten järjestelmä voidaan visuaalisesti esittää tai yksinkertaistaa.
Aloin piirtää vastaanottokeskuksessa tarjottuja aterioita, koska näin ne paitsi arkisina objekteina myös tämän ympäristön psykologisena muotokuvana. Ruokaa kuvaavien teosten kautta pyrin välittämään odottamisen, yksitoikkoisuuden ja haavoittuvuuden kokemuksia, joita ihmiset tällaisissa ympäristöissä kohtaavat. Tässä projektissa ruoka on minulle samanaikaisesti muisto, yhteys omaan kulttuuriin, kommunikaation väline ja heijastus järjestelmästä, jonka sisällä kotinsa menettänyt ihminen elää.
5. Mitä toivoisit ihmisten ymmärtävän vastaanottokeskuksista ja niissä asuvista ihmisistä näyttelyn kautta?
Toivoisin ihmisten ymmärtävän, ettei vastaanottokeskus ole abstrakti hallinnollinen paikka tai pelkästään väliaikainen majoitusratkaisu, vaan monimutkainen inhimillinen ympäristö, jossa merkittävä osa ihmisten elämästä kuluu epävarmuuden tilassa.
Ulkopuolelta tällaiset keskukset nähdään usein yksinkertaistettujen mielikuvien kautta – joko osana tukijärjestelmää tai tilastoina. Sisäpuolelta katsottuna ne koostuvat kuitenkin konkreettisista arjen teoista, odottamisesta, rutiineista, väsymyksestä, toiveista ja lukemattomista erilaisista ihmiskohtaloista.
On tärkeää ymmärtää, etteivät siellä asuvat ihmiset ole yhteiskunnan ulkopuolella. He ovat tavallisia ihmisiä, joiden elämä on väliaikaisesti pysähtynyt, ja joiden mahdollisuuksia rajoittavat ulkoiset olosuhteet.
Haluan myös tuoda esiin, että tällaisessa paikassa eläminen vaikuttaa ihmiseen paljon syvemmin kuin ulkopuolelta ehkä näyttää. Keskukset muuttavat suhdetta aikaan, tilaan, omaan itseen ja muihin ihmisiin. Jatkuva odottaminen luo omanlaisensa psykologisen tilan, jossa tulevaisuus muuttuu epävarmaksi ja menneisyys tuntuu saavuttamattomalta.
Näyttelyn kautta toivon katsojien näkevän paitsi tämän tilanteen vaikeuden ja haavoittuvuuden myös sen inhimillisen läsnäolon, joka kaiken keskellä säilyy: arjen, yritykset sopeutua, vuorovaikutuksen, huumorin ja erilaiset selviytymisen tavat.
Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä toivon ihmisten ymmärtävän, etteivät vastaanottokeskuksissa elävät ihmiset ole ”toisia”. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet poikkeuksellisiin olosuhteisiin ja yrittävät rakentaa elämäänsä uudelleen.