Suomen tie maitomaaksi
Suomea pidetään maitomaana. Maito on kuulunut itsestään selvästi ruokapöytäämme niin kotona, koulussa kuin työpaikkojen lounaspöydissäkin. Lievän päälle laitetaan voita ja juustoa. Maito, juusto voi – kovan kunnon toi, oli kaikille tuttu mainoslause 1970- 1980 -luvulla, kun maitotuotteita mainostettiin huippu-urheilijoidemme kasvoilla ja heidän urheilusaavutuksillaan. Lehmät kesäisellä laitumella ja maitolaiturit tien varressa puolestaan kuuluvat maaseudun nostalgiseen maisemakuvastoomme.
Jokapäiväinen leipämme
Karjatalous ja maidontuotanto eivät kuitenkaan ole muodostaneet maataloutemme varhaisinta tuotantosuuntaa eivätkä maitotuotteet ruokavaliomme ikiaikaista perustaa. Suomen perinteinen maatalous perustui viljanviljelyyn pellossa tai kaskessa ja väestön ravinto viljaan. Suotta ei puhuta jokapäiväisestä leivästämme. Perinteisessä maataloudessa karjaa pidettiin lähinnä lannan vuoksi, sillä viljan viljelyyn tarkoitetuille pelloille ei ollut laittaa juuri muuta lannoitetta kuin karjan lanta. Niukalla ravinnolla elänyt karja oli talviajat ummessa tai tuotti hyvin vähän. Karjan ruokintaa ja karjamäärää oli vaikea kasvattaa, kun karja eli luonnonniittyjen varassa.
Rakennemuutos –voita Venäjälle
Maatalouden suuri murros tapahtui 1860-luvulta alkaen. Perimmäiset syyt eivät olleet 1860-luvun nälkävuosissa, vaan taustalla on yleinen suomalaista yhteiskuntaa koskettanut rakennemuutos. Siirryttiin omavaraistaloudesta vaihtotalouteen ja samalla maatalouskin kaupallistui. Maataloudessa muutos ei olisi ollut mahdollista ilman asemaa Venäjän autonomisena osana ja ilman kasvavia Venäjän markkinoita. Venäjän viljavilta mailta voitiin tuoda Suomeen niin edullista viljaa, ettei kotimaisen viljan kannattanut kilpailla sen kanssa. Venäjälle ja erityisesti Pietariin kannatti sen sijaan viedä karjataloustuotteita, erityisesti voita. Oli siis kansantaloudellisesti järkevää ja tuottavaa viedä voita ja hankkia tästä saaduilla tuloilla viljaa. Seurauksena oli tietenkin, että maa tuli riippuvaiseksi halvasta venäläisestä tuontiviljasta sekä Venäjän karjataloustuotteiden markkinoilta saaduista myyntituloista.
Tämä muutos tarkoitti sitä, että suomalaisen maatalouden päätuotantosuunta siirtyi melko lyhyessä ajassa viljanviljelystä karjatalouteen. Aikakautta 1870-luvulta 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin onkin kutsuttu myös kivinavettojen nousukaudeksi. Tuotantosuunnan muutos näkyi kansantaloudessa ja maatilojen taloudessa myyntituloina. Se näkyi myös maatalouden maankäytössä ja eläinmäärissä. Aiemmin vain leipäviljalle varatuille pelloille alettiin kylvää heinää. Lehmien määrä kääntyi nousuun ja kasvoi aina 1920-luvun puoliväliin asti, mutta karjamäärä ei kasvanut samassa suhteessa kuin tuotanto. Tuotanto siis tehostui, kun rehun valmistus ja säilöminen kehittyivät ja paremmin ravittu karja tuotti paremmin. Myös maidonkäsittely ja maitotaloustuotteiden valmistus sekä kauppa kehittyivät, kun tuottajat perustivat osuusmeijereitä. Vielä 1900-luvun alkuvuosina Suomessa oli vain muutamia kymmeniä osuusmeijereitä, vuonna 1910 niitä oli melkein 300 ja 1930-luvulla maassamme oli lähes 700 osuusmeijeriä.
Kulutusosuuskuntien Keskusliiton mainoskeskus, 1950. Työväen Arkisto, TAJ895.
Maidon kulutus kasvaa – ja laskee
Kasvanut tuotanto ja kohonnut elintaso näkyivät kuluttajien ruokavaliossa lisääntyneenä maitotaloustuotteiden kulutuksena. Maitoa alettiin myös mainostaa kuluttajille terveellisenä ja ravitsevana ravintoaineena. Näitä ominaisuuksia kannattikin korostaa maassa, jossa esiintyi elintarvikepulaa ja lasten aliravitsemusta. Vuonna 1950 suomalaiset kuluttivat maitoa keskimäärin 360 kiloa henkeä kohden. Näistä lukemista kulutus on laskenut voimakkaasti, vuonna 2018 maidon keskimääräinen kulutus oli enää 110 kg henkeä kohden. Myös maidon tuotanto on laskenut huippuvuosista selvästi. Vuonna 1964 maitoa tuotettiin Suomessa 3715 miljoonaa litraa, mutta vuonna 2019 tuotanto oli laskenut 2262 miljoonaan litraan. Maitotuotteilla on silti yhä paikkansa suomalaisten ruokavaliossa. Maidon kulutuksen laskiessa juustojen kulutus on kasvanut ja 2000-luvulla on eletty myös eräänlaista rahkabuumia. Voin ja ravitsevuuden sijaan nyt painotetaan esimerkiksi vähäkalorisuutta ja proteiinipitoisuutta. Kaupan hyllyille ilmestyy yhä runsaammin uusia maitotuotteita, mutta maisemassamme lehmät ovat tulleet harvinaisuuksiksi.
FT Sami Louekari
Kirjoittaja on maataloushistorioitsija ja työskentelee museonjohtajana Suomen maatalousmuseo Sarassa.
Etusivun kuva: Karjatalouden nousu toi maisemaamme laajat heinäpellot ja heinäseipäät, joita myös esitettiin eräänlaisena maaseudun ihannemaisemana.
Asikkalalaisen maatilan heinäpelto, kuva Pekka Kyytinen, 1970. Museovirasto – Musketti,Kansatieteen kuvakokoelma, Pekka Kyytisen kokoelma, KK5596:36.VK.7
Lähteet:
Louekari, Sami. Hyödyn politiikka. Kokoemänjokilaakson ympäristöhistoriaa 1720-1850. Turku: Turun yliopisto 2013.
Luonnonvarakeskus LUKE. Tilastotietokanta, maataloustilastot.
Soininen, Arvo. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maaseutuväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1974.
Vihola, Teppo. Leipäviljasta lypsykarjaan, Maatalouden tuotantosuunnan muutos Suomessa 1870-luvulta ensimmäisen maailmansodan vuosiin. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1991.
hrm