Suomalainen ruokakulttuuri, muutakin kuin ruskeakastiketta – mutta sitäkin! (osa 1.)
Suomalainen ruokakulttuuri on hämmästyttävän kiistelty aihe. Äärimmäisin kanta on, ettei sellaista edes ole olemassa. Tämän hankkeen edustajana on röyhistettävä rintaansa suomalaisen ruoka- ja juomakulttuurin puolesta – meillä ehdottomasti on molempia!
Ihmiset, jotka epäilevät suomalaisen ruoka- ja juomakulttuurin olemassaoloa ehkä käsittävät termin kulttuuri hieman toisella tapaa. Totta onkin, että sille on olemassa useita sävyltään hieman poikkeavia määritelmiä. Tämän hankkeen yhteydessä (ruoka- ja juoma-) kulttuuri voitaisiin kenties parhaiten määritellä sellaisiksi syömiseen, juomiseen, ravinnon hankkimiseen sekä valmistamiseen liittyviksi tavoiksi ja perinteiksi, jotka ovat siirtyneet sukupolvilta toisille Suomessa. Kulttuuri on siis tässä tapauksessa melko arkinen asia.
Jo kovin kaukaiselta tuntuvana elokuisena perjantai-iltapäivänä sain ilon istuutua alas jyväskyläläisen terassin hulinaan ruokakulttuurin monitaitajan dosentti, FT Maarit Knuuttilan kanssa.
Kertoisitko vähän itsestäsi?
Olen vapaa tutkija, ja työskentelen vuoden vaihteeseen saakka Helsingin yliopiston Ruralia -instituutissa, missä olen ollut tekemässä satokausikalenteria. Satokausikalenteri on pieni osa EU:n Lähiruoka arkipäivän valinnaksi -hanketta. He ovat teetättäneet minulla kuluttajille tarkoitetun kalenterin, jossa halutaan muistuttaa satokausista, sekä ammattilaisilla kalenterin jossa on enemmän ruokaperinteeseen liittyvää materiaalia, joka on juuri minun aluettani. Ruokaperinteen kautta halutaan sitoa satokauden tuotteet paikallisuuteen.
Tätä siis teen tällä hetkellä, mutta taustaltani olen kokki, keittiömestari ja ruuanvalmistuksen opettaja. Lähdin yliopisto-opintoihin vasta 35-vuotiaana. Valitsin etnologian siksi, että sen kautta pystyin syventämään ruokaosaamista, perinteen ja kulttuurin näkökulmasta. Olen jatkanut samalla linjalla siitä lähtien, ja esimerkiksi kaikki opinnäytteeni ovat käsitelleet ruokaa ja ruokaperinnettä. Niiden jälkeen olen tehnyt pienempiä ja isompiakin tutkimusprojekteja aiheesta, kuten esimerkiksi väitöskirjan vuonna 2006.
Väitöskirjaasi selailinkin Keski-Suomen museolla. Käytät siinä käsitettä keittäminen, mikä oli mielenkiintoista. Ymmärsin että tarkoitat tällä sitä, että keittäminen ei ole vain ruuanvalmistusta vaan laajemminkin kaikkea mitä siihen liittyy?
Kyllä, ja siihen liittyy kulttuurinen väritys, kielen kautta tottakai – cooking. Useinhan puhutaan keittokirjoista, keittäjistä, joten mielestäni käsite oli luonteva kuvaamaan arkista ruuanvalmistusta jota itsekin tutkin, ja jota naiset nimenomaan ovat tehneet. Kovin voimakkaasti tutkimuksen painopiste ei kuitenkaan ollut naistutkimuksessa.
Mielenkiintoinen huomio että paistaminen koetaan miehekkäänä, ehkä vielä nykyäänkin vaikkapa grillaaminen nähdään samaan tapaan miehisenä..
Tavallaan, vaikka sitä voisi pitää myös eräänlaisena myyttinä, tai ehkä jonkinlaisena vanhakantaisena tapana. Silti se näkyy, ja ainaki nyt kun katsoo TV-ohjelmia tai mainoksia, niin tuntuu, että se on jotakin joka kiinnostaa miehiä – paistaminen, grillaaminen, käryttäminen ja savustaminen, ruuan valmistaminen ulkona. Sillä voi olla juurensa metsästysretkissä tai leiritulilla, mistä johtuu että se koetaan miehiseksi, kun taas kotoisampi perunoiden keittäminen ja kastikkeen valmistaminen ei ehkä ole samalla tavalla jännittävää.
Miesten ruuanlaittoperinne Suomessa on periaatteessa ulkoruuanlaittoa, kun on käyty pitkillä viikkojakin kestävillä pyyntireissuilla joille naisia ei ole otettu mukaan. Muuten keittäminen ja ruuanlaitto koettiin luontaisesti naiselle kuuluvaksi tehtäväksi. Tottakai aina on myös ollut miehiä, jotka ovat laittaneet ruokaa kotona, mutta enemmän se on painottunut juuri eräkulttuuriin. Sodassa myös ruuanvalmistus on ollut enimmäkseen miesten tehtävä, vaikka kenttäkeittiössä on saattanutkin olla myös keittäjänaisia.
Keittämisen ja paistamisen erottelu voi olla metaforinen asia, jolla on perinteestä juontuva kulttuurinen tausta. Tänä kesänä suomalaisia tosin on tuntunut vaivaavan jopa grillauskuume!
Olisiko grillauskuumeella juurensa amerikkalaisessa kulttuurissa?
Ainakin barbeque-perinne on amerikkalaista perua, ja tietenkin suurimmat grillivalmistajat ovat amerikkalaisia. Olen asunut Yhdysvalloissa Kentuckyssä, jossa on paljon perinteisiä barbeque-ravintoloita. Barbeque-perinteen juuret saattavat olla Cajun-keittiössä, mutta meidän oma suomalainen pallogrilliperinteemme juontuu tavasta valmistaa ruokaa ulkona erityisesti kesäisin. Syitä tähän oli monia. Tottakai ulkona oli viileämpi valmistaa ruokaa, mutta kesäisin saatettiin pelätä myös uunin ja hellan lämmittämistä palovaaran vuoksi. Paljon syötiin myös kädestä syötäviä ruokia, kuten piimästä ja talkkunasta valmistettua pöperöpötköä. Myös ruokien säilyvyys oli haaste, kun oltiin paljon heinässä ja muissa ulkotöissä jonne ruoka piti kuljettaa mukana. Heinätöissä kului myös paljon aikaa, joka oli pois ruuanlaitosta. Eihän ihmisillä tuolloin ollut aikaa grillailla.
Entä sadonkorjuun aikaan, miten tuolloin valmistettiin ja säilytettiin ruokaa?
Esimerkiksi kun nauriit ja perunat nostettiin, tehtiin naurishautoja, naurishauikkaita ja paasinauriita. Sellaisia ruokia, joita voitiin tehdä paikan päällä, ulkona. Grilli-innostukselle on siis monenlaisia perintölinjoja.
Ruuansäilytyksen perinne on myös mielenkiintoinen aihe, johon kiinnitin huomiota kun hankkeen myötä uppouduin suomalaiseen ruokaperinteeseen. Minun sukupolvelleni ja nuoremmille voi olla yllätys, kuinka uusia tulokkaita jääkaappi ja pakastin ovat keittiöissä.
Jääkaappi alkoi yleistyä meillä vasta 1950- ja 60-luvuilla. 1950-luvulla Suomessa oli vain muutamia pakastimia, joista aivan ensimmäinen on ollut Helsingissä kotitalousopettajaopistossa, johon hankittiin 1953 pakastin. Opettajat kokeilivat pakastinta tuolloin, ja opettelivat kuinka se toimii käytännössä. Perinteisen Kotiruoka-keittokirjan uusitussa painoksessa, joka ilmestyi 1959, käsiteltiin pakastimen käyttöä ja nämä kirjan neuvot perustuvat juuri Kotitalousopettajaopiston opettajien kokemuksiin. Kotiruoka oli tuolloin siis hieman aikaansa edellä.
Sata vuotta sitten, kun ei ollut jääkaappeja ja pakastimia, säilöntä ja säilytys vaativat todella paljon taitoa. Erityisesti kellarista huolehtiminen, kun ei ole voitu vain jättää ruokaa varastoon vaan ruokatavaroiden säilymisestä on ollut jatkuva huoli. Kutsunkin tätä kellarikulttuuriksi. Olemme eläneet todella paljon sen varassa. Silläkin tavalla, että jos emäntä on käynyt esimerkiksi aitoissa tai kellareissa, ja huomannut että joku tuote alkaa yhtäkkiä elää niin sanotusti omaa elämäänsä – jos ensin tuote esimerkiksi jäätyy, ja taas sulaa ilmojen lämmetessä, se täytyy ottaa nopeasti varastosta käyttöön. Ruuanlaittoon liittyi tavallaan tietynlainen hetkessä eläminen, vaikka usein ajatellaan että aiemmin on osattu säännöstellä niin toisaalta aina ei ole myöskään siihen ollut mahdollisuutta.
Viime aikoina mediassa on ollut paljon puhetta satokausista. Niihin ja ruokahävikkiin on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota.
Siitähän on paljon etua, tietenkin. Tuote on aina mahdollisimman hyvä silloin kun se on juuri kypsynyt, ja kuljetusmatkat ovat lyhyitä jos se hankitaan omalta paikkakunnalta. Myös hinta pysyy matalampana, kun tuotetta on tarjolla runsaasti. Toisaalta sitten satokauden tuotteet pitäisi myös osata säilöä asianmukaisesti, varsinkin jos ostaa paljon. Myös omasta jääkaapista pitäisi huolehtia. En usko että suomalaiset säilyttävät ruokaa liian lämpimässä, mutta ehkä jääkaappiin kerätään liikaa tavaraa vaikka ei mielellään toisaalta syödä eilispäivän ruokia – vaikka ruuat säilyvät yllättävän hyvin!
Paljon keskustelua ovat herättäneet myös parasta ennen -päivämäärät. Ihmiset eivät ehkä enää osaa arvioida itse, onko jokin tuote pilaantunut tai kauanko mikäkin tuote säilyy vaan luottavat päivämääriin ja heittävät vanhentuneet tuotteet pois.
Tässähän on sellainen ongelma tietenkin, että kaupoissa ei voi tehdä aistinvaraista arviointia juurikaan. Kelmuun pakattuja broilerisuikaleita ei voi haistella, jolloin on pakko luottaa tuotteen merkitöihin. Kyseessä on siis muukin kuin tietämättömyys, kyseessä on myös lutotamus tuottajan ja kuluttajan välillä. Se täytyy tietenkin olla. Tietenkin on tiettyjä aineita, jotka säilyvät esimerkiksi vakuumipakkauksissa hyvin. Terve järki olisi hyvästä, kuluttajavalistuksessa kuten koulun kotitaloustunneilla voisi neuvoa käyttämään sitä enemmän. Meidät on opetettu luottamaan näihin teksteihin ja tarinoihin mitä tuotteissa on.
Ehkä jos menee palvelutiskille, niin voi katsoa esimerkiksi onko lihan reuna vähän kuivahtanut tai näyttääkö possu liian punaiselta. Jos kalan silmät ovat sameat, niin kaikkihan tietävät, että se ei ole eilen tiskille tullut eikä tänäänkään. Ruuan aistinvarainen arviointi mitä ihmisten täytyi tehdä oli melko haastavaa ja se täytyi opetella, kun kotona ei pystytty enää tuottamaan kaikkea. Täytyi opetella kuinka kaupassa ollaan, kuinka ollaan kuluttaja – vaikka kävisi vain torilla. Keittokirjoissa oli paljon ohjeita esimerkiksi mistä tunnistaa vanhentuneen linnun tai kalan. Se oli taitolaji, ja olisi vieläkin.
Mielenkiintoista. Nyt kun ajattelen, niin vanhoissa haastattelumateriaaleissa usein emännät kertovat ylpeinä siitä, miten omavaraisia oltiin. Kaupasta ostaminen oli jopa vähän noloa.
Ehkä se oli vähän noloa. Tietenkin jotkut tarvikkeet on aina täytynyt ostaa kaupasta, kuten sokeri, suola, kahvi ja mausteet, joita ei kerta kaikkiaan Suomesta saa. Jauhoja on sopivaa hakea kaupasta, mutta niin sanotun jalostetun ruuan kohdalla ero tulee esiin. Kaupan pullapitkoa ei välttämättä pidetty niin arvokkaana kuin kotona leivottua, eikä pidetä vieläkään. Vaikka itse muistan lapsena kuinka hienoa oli saada ostopullaa, sehän oli valtavan hyvää! Ja ostotäytekakkua, kaupan kakkua ja ostopullaa, se oli mielestäni jotenkin hyvää…
Nythän se on tavallaan vieläkin kunnia-asia, jos on rippijuhlat tai muut vastaavat, että emäntä on itse jaksanut valmistaa kaiken tarjottavan itse tai vaihtoehtoisesti ostanut ne joltain joka on ne tehnyt, kuten pitopalvelusta. Ehkä siinä on kyse emäntäkunniasta, tai jostain sellaisesta että osaa emäntänä osaa hoitaa työt niin, että aikaa jää myös pullan leivontaan eikä sitä tarvitse hakea kaupasta laiskuuttaan.
Pullasta tulikin mieleeni, muistan että olet ollut YLE:n haastateltavana puhumassa suomalaisesta kyläilykulttuurista. Minkälainen kyläilykulttuuri täällä on ollut?
Se on tietenkin vaihdellut paljon alueittain. Jos ajattelee esimerkiksi Pohjois-Karjalaa, missä on asutus ollut hajanaisempaa tai sitten taas Länsi-Suomea, missä kyläyhteisöt ovat olleet tiheämpiä, niin vierailutavat ovat olleet erilaisia ja vaihtelevia. Mielestäni mielenkiintosita kyläilykulttuurissa on se, että jotkut sitovat sen edelleenkin omiin tapoihinsa. Esimerkiksi itäisessä Suomessa edelleen puhutaan että “Tervetuloa vieraanvaraiseen Pohjois-Karjalaan!” Usein unohdetaan myös, että on paljon sellaisia vierailijaryhmiä joita ei helposti mielletä kyläilijöiksi, esimerkiksi lapset.
Lapsethan ovat kokoajan kylässä toistensa luona, ja myös nuoret kyläilevät paljon. Nuoret saattavat viettää kaiket illat jonkun luona kylässä vuorotellen, vaikka vanhemmatkin olisivat kotona. Lapset ja nuoret ovat ahkeria kyläilijöitä, he yökyläilevätkin. Ahkerasti kyläilevät myös nuoret parit, joilla on pieniä lapsia. Silloin on kiva mennä toisen pariskunnan luo, jolla on myös pieniä lapsia. Silloin systeemi on ikään kuin sama; laitetaan lapset nukkumaan ja sitten ehkä vähän juhlitaan. Ystäväpiirissä voi jäädä vähän yksinäiseksi, jos kellään muulla ei ole lapsia ja itsellä on.
Kyläilytavat voivat mennä myös suvuttain, missä suvussa on opittu minkäkinlainen kyläilytapa. Paljon puhutaan myös että vanhukset ovat yksinäisiä eivätkä kyläile, mutta en usko että se on totta. Ehkä se on sellainen mielikuva että “ruotimummo ei enää nurkasta liiku minnekkään”, joka ei varmastikaan enää pidä paikkaansa.
Vieasvarasta voisi myös puhua. Katsoin joskus Rintamäkeläiset -sarjanäytelmää, jota tuli puoli tuntia silloin tällöin. Sarja kertoi kahdesta maalaispariskunnasta, joista toinen kehuskeli kuinka heidän tyttärensä muuttaessaan kaupunkiin piti aina pakastimessa vierasvaraa yllätysvieraiden varalta. Vierasvara oli tietynlainen ylpeydenaihe, jotain piti olla. Ja saattaa olla edelleenkin, varmasti monilla on yhä ajatus siitä, että kotona pitäisi olla ainakin jotain jos yllätysvieraita sattuu tulemaan – vaikka niitä harvoin tulee.
Isovanhempieni kanssa törmää usein siihen, että isoäidille erityisesti on todella tärkeää että on tarjottavaa ja pöytä on laitettu koreaksi, jos tulee vieraita. Pelkästään kahvikupille poikkeaminen on hankalaa.
On puheen paikka jos tarjolla on pelkästään kahvia? Ennenhän on ollut toisaalta hyvin erilaista, kyläläisiä on saattanut kulkea kylillä ja poiketa istumaan tuvan penkille. Heille ei ole välttämättä tarjottu mitään, ehkä juuri kahvikupillinen. Se on ollut myös eräänlaista vaihtokauppaa, kylällä asuvat yksinäisiä naisia – hieruliamoja ja ompelijasantroja – on käynyt välittämässä yhteisön tapahtumia tupiin ennen internetiä ja teeveetä. Radio on saattanut jo joissain tuvissa olla. Se on ollut pientä kaupankäyntiä, vieras saa kahvia ja emäntä päivän kuulumiset kylältä. Vaikka se on voinut olla halveksittua, niin kuitenkin yhteisölle tiedon kulkeminen tällä tavalla on ollut todella tärkeää. Jopa niin tärkeää, että siitä on palkittu kahvikupilla ja ehkä sokerinpalalla.
Lue haastattelun toinen osa täällä!
Kuva: Liedon museo, naisia kahvilla. Kuvaaja ja ajankohta ovat jääneet tuntemattomiksi. Julkaistu CC-BY 4.0 -lisenssillä meidän Flickr-tilillämme.
hrm