Ruisleivän pieni historia
Vanhimmat rukiin jyvät on ajoitettu yli 11 000 vuotta vanhoiksi. Välimeren alueella, esimerkiksi Turkissa ja Syyriassa, sitä pidettiin kuitenkin enemmänkin rikkakasvina. Vasta myöhemmin eurooppalaiset huomasivat rukiin arvon leipäviljana. Suomessa rukiin viljely alkoi viimeistään 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Ensimmäiset arkeologiset löydöt on tehty Paimiosta.
Leivän valmistus – vuoden kierto
Suomalainen elämäntapa rakentui pitkään sesonkien ympärille. Ruoan saatavuus oli sidottu vuodenkiertoon, ja se päti myös viljaan. Leipominen on oikeastaan yksi tapa säilöä viljaa. Maataloudesta eläneen Suomen elämänkierto kytkeytyi pitkään juuri leipäviljan tuottamiseen, sen kylvöön, kasvuun ja korjuuseen. Myös leipominen tahditti elämää: itäsuomalaiset leipoivat viikoittain ja länsisuomalaiset kahdesti vuodessa. Tämä tarkoitti sitä, että lännessä syötiin kuivattua leipää ja idässä pehmeää limppua.
Hätäleipä – leivän merkitys
Leivällä, erityisesti ruisleivällä, on ollut suomalaisessa ruokaperinteessä tärkeä rooli. Sitä syötiin lähes joka aterialla. Puutteen keskellä sitä pyrittiin leipomaan käyttämällä korvikkeita, kuten pettua. Pettu eli petäjäinen on männyn eli petäjän jälsi, joka on ulkokuoren alla sijaitseva ohut kasvusolukkokerros nilan ja puunkuoren välissä.
Leivän merkityksestä kertovat esimerkiksi monet vanhat sananlaskut, joissa selvä – korvikkeeton – leipä oli usein rikkauden symboli. Yli puolet suomalaisista söi säännöllisesti hätäleipää vielä 1800-luvun alkupuolella. Sen syöminen oli niin yleistä, että jotkut pitävät sitä jopa omana ruokalajinaan.
Tavat ja uskomukset
Leivän merkitys näkyi myös uskomuksissa ja tavoissa. Leivällä oli jopa seremoniallinen rooli vuoden tärkeissä tapahtumissa, kuten kylvön aloituksessa ja joulun valmisteluissa. Leipään liittyvät perinteet ja tavat ovat muiden ruoka- ja juomaperinteiden tavoin vaihdelleet talosta ja pitäjästä toiseen, mutta niissä on myös vahvoja yhtäläisyyksiä.
Erityisesti joululeipään liittyvissä tavoissa näkyy sen vanha merkitys. Monissa kodeissa syödään edelleen limppua jouluna, mutta enää sitä ei voidella lehmän tai sian verellä. Veren eli lepän käyttämisen rinnalla yleisempi tapa oli koristella leipä ristillä, joka painettiin leivän pintaan esimerkiksi aitan avaimilla.
Joululeipä kätkettiin pyhien jälkeen aittaan tai viljalaariin, missä sitä säilytettiin pitkälle kevääseen. Useilla paikkakunnilla oli tapana, että jouluksi leivottu suuri leipä syötiin keväällä kylvöjen alkamisen yhteydessä.
Vanhoissa leipään liittyvissä tavoissa, kuten joululeivässä, näkyy sen jopa uhrilahjaan viittaava rooli. Leivän kunnioittaminen juhlapöydässä, ja sen syöminen esimerkiksi kylvökauden alussa nähtiin keinoina kiittää jumaluuksia menneen vuoden sadosta ja varmistaa viljalaarien täyttyminen myös tulevana vuonna.
Leipä nykyään
Ruisleivällä ja rukiilla on edelleen suuri merkitys suomalaisille, mistä kielii myös kansallisruoka -äänestyksen tulos: ruisleipä oli suomalaisten suosikki. Ruisleipä on yksinkertainen, jopa vaatimaton ruoka, joka on kuitenkin varmistanut sisukkaan kansan elannon jo vuosisatoja. Ruisleivän konsepti on niin yksinkertainen ja toimiva, ettei se ole juuri kaivannut tuotekehitystä.
Jos tämä pieni pala ruisleivän historiaa sytytti, suosittelemme lukemaan esimerkiksi Ulla Rauramon Ruis: suomalaisten salainen ase (2004) ja Riitta Mustosen Ruisvoimaa (2015).
Kuva: Kuvan edessä painellaan kohotettuja leipiä matalammiksi, minkä jälkeen niiden annetaan peitettyinä vielä hiukan kohota. Taustalla muotoillaan nyrkkirieskoja. Keski-Suomen museo, Pekka Helin. Julkaistu CC-BY 4.0 -lisenssillä.
hrm