Ravintolakulttuuria 1960–1970-luvuilla
1960- ja 1970-luvut olivat suomalaisessa yhteiskunnassa muutosten aikaa. Hyvinvointiyhteiskunta kehittyi, Suomi kaupungistui, lähiöitä rakennettiin ja kaupunkien keskustoissa monet vanhat rakennukset saivat väistyä uusien liikerakennusten tieltä. Maatalous koneellistui ja siirryttiin kohti teollisuus- ja palveluyhteiskuntaa. Samaan aikaan talous kasvoi, ihmisten vapaa-aika lisääntyi ja elintaso nousi. Yksilönvapaus, yhteiskunnalliset teemat ja uudenlaisen nuorisokulttuurin kehittyminen leimasivat ajanjaksoa. Yhteiskunnan muutokset näkyivät myös ravintolakulttuurissa.
Askeleita kohti asiakaslähtöisyyttä
1960-luvulla ravintoloissa syöminen oli vielä ylellisyyttä. Suurin osa 15–69-vuotiaista suomalaisista vieraili ravintoloissa harvemmin kuin kerran vuodessa, ja valtaosa ravintoloiden asiakkaista kuuluikin johtavassa asemassa olevaan kansanosaan. Ravintolatoiminta oli pitkälti säännösteltyä. Alko määräsi tarkasti ravintoloiden aukioloajat, alkoholijuomien tuotevalikoiman ja juomien hinnat. Maaseudulla ravintolan perustamiseen piti olla vuoteen 1969 saakka hyväksyntä sekä Alkolta että kunnanvaltuustolta. Ennen Alkon vuosina 1963–1965 toteuttamaa olutravintolakokeilua anniskeluravintoloita ei saanut perustaa maaseudulle lainkaan.
Myös pukeutumiseen liittyvä etiketti oli tarkka. Ravintolaan tulevalla miehellä täytyi olla yllään puku ja solmio. Ilman solmiota sisälle ei ollut asiaa. Joidenkin ravintoloiden vahtimestareilla olikin lainasolmioita asiakkaille lainattaviksi.

Osa ravintoloista ei hyväksynyt naisia asiakkaiksi yksin tai naisseurueessa, sillä heidän ajateltiin aiheuttavan häiriötä. Joissain ravintoloissa yksinäistä naista ei huolittu edes lounasasiakkaaksi. Vuonna 1967 Alko otti asiaan kantaa Suomen Hotelli- ja Ravintolaliitolle lähettämässä kirjeessään. Kirjeessä vakuutettiin, ettei yksinäinen nainen alenna ravintolan tasoa, eikä siten vaaranna anniskelukorvauksia. Meni kuitenkin aikaa, ennen kuin muutos käytännössä hyväksyttiin. Pitkään muutoksen jälkeenkin vahtimestarit valvoivat tarkasti naisasiakkaiden käytöstä.
Yhteiskunnan muutosten myötä asiakkaat alkoivat vaatimaan ravintoloilta erilaisia palveluita kuin ennen. Ravintoloihin kaivattiin rentoutta ja monipuolisuutta. Vähitellen ravintoloiden tapakulttuuri muuttuikin rennommaksi ja tiukat käytös- ja pukeutumissäännöt poistuivat. 1970-luvulle tultaessa yhteiskunnallinen asema ja varallisuus eivät enää vaikuttaneet samalla tavalla siihen, kenelle ravintoloiden ovet olivat avoinna. Asiakkaat pystyivät valitsemaan ravintolan omien mieltymystensä mukaisesti. Heidän ei tarvinnut enää mukautua ravintoloiden vaatimuksiin, vaan ravintolat pyrkivät tarjoamaan palveluita asiakkaiden toiveista ja tarpeista lähtien.
Iloista huvittelua ja rentoa ajanviettoa
Suuret ikäluokat elivät nuoruuttaan ja varhaisaikuisuuttaan 1960–1970-luvuilla. Maalta kaupunkeihin saapuvien nuorten myötä tarve ravintolapalveluille kasvoi. 1960- ja 1970-lukujen aikana Suomeen kehittyikin uusi, ravintoloissa käyvä, sukupolvi.
Ravintolaorkesterit ja muu ohjelma olivat kuuluneet ravintolakulttuuriin jo aiempina vuosikymmeninä. Uudentyyppisten ravintoloiden myötä myös ravintoloissa tarjottava ohjelma monipuolistui. Show’t, kabareet ja tanssit tarjosivat viihdykettä ravintoloiden asiakkaille. Ravintolat toimivat esiintymispaikkoina niin kotimaisille kuin kansainvälisille tähdille.

Alkoholin nauttimista varsinkin julkisesti oli pidetty 1960-luvulle saakka sopivana lähinnä miehille. Vähitellen ilmapiiri vapautui ja myös naisten alkoholinkäyttö yleistyi. Alkoholilainsäädännön lieventyminen ja keskioluen myynnin vapautuminen 1960-luvun lopussa olivat merkittävä käännekohta ravintolakulttuurin kehittymisessä. Uudistuksessa mietojen alkoholijuomien anniskeluikäraja laskettiin 18 vuoteen ja yleinen anniskeluikäraja 20 vuoteen, mikä lisäsi nuorten ravintolakäyntejä.
Väkevien juomien kulutus oli ravintoloissa yleisempää, kuin oluen ja viinien. Suosittuja juomasekoituksia 1960-luvulla olivat Ampiainen, Ge-Ge, Zivago ja Vodka Lime. 1970-luvulla suosiossa olivat Vihreä Leski, Herkkä, Ampiainen, Cuba Libre ja Auringonnousu. Juomasekoituksiin käytetyistä väkevistä alkoholeista suosituimpia olivat Dry Vodka, gini ja rommi.

Aikaisemmin ravintoloissa keskeistä oli ollut ruokailu, mutta nyt niissä alettiin viettämään aikaa myös juomien äärellä. Keskiolutravintolat, tanssiravintolat, discot, lähiöravintolat ja monet muut kutsuivat rentoon vapaa-ajanviettoon. Vaikka alkoholiin liittyvät rajoitukset ja asenteet vapautuivat, anniskeluun liittyvä ateriapakko poistui kokonaan vasta 1980-luvulla. Poikkeus ateriapakkoon olivat Alkon kokeiluun kuuluneet olutravintolat, joissa olutta tilatakseen ei tarvinnut tilata ruokaa. Vapautuksesta huolimatta myös olutravintoloissa asiakasta usein kehotettiin tilaamaan ateria esimerkiksi kolme oluen jälkeen.
Ravintoloita jokaiselle
Lisääntynyt vapaa-aika ja elintason nousu mahdollistivat myös matkailun. Matkailun ja kansainvälistymisen myötä ravintoloilta alettiin toivomaan maailmalta tuttuja makuja. Katukuvaan alkoi ilmestymään etnisiä ravintoloita, jotka vastasivat tähän tarpeeseen. Helsingissä oli 1960–1970-luvuilla mahdollisuus tutustua ainakin kreikkalaiseen, italialaiseen, espanjalaiseen, unkarilaiseen, kiinalaiseen, japanilaiseen ja venäläiseen keittiöön.

Ensimmäiset pizzeriat oli perustettu jo 1960-luvulla, mutta ne yleistyivät vasta seuraavan vuosikymmenen aikana. Myös muut erikoisravintolat, kuten steak houset ja pikaruokapaikat, yleistyivät. Suomalaiset pääsivät tutustumaan hampurilaisravintoloihin vuonna 1973, kun Helsingissä avattiin ensimmäinen amerikkalaisen Wimpy-ketjun ravintola. Carrol’s avasi ovensa vuonna 1975. Uudet ravintolat olivat helposti lähestyttäviä ja rentoja.
Vuonna 1974 käyttöön otettu lounasseteli madalsi osaltaan ravintolaruokailun kynnystä, kun työpaikkalounaita alettiin syömään ravintoloissa. Viikonloppuisin lounailla alkoivat vierailemaan myös lapsiperheet. Lapsiperheiden merkitys ravintola-asiakkaina korostuikin 1970-luvulta alkaen. Perheitä huomioitiin muun muassa erillisin lastenlistoin, joilta löytyi erityisesti lapsille suunniteltuja annoksia. Esimerkiksi nauravat nakit ja ranskanperunat, Mikki Hiiren juustoherkku ja Pikku Hiawathan jäätelö tarjosivat ravintolaruokakokemuksia perheen pienimmille.

Ravintoloissa 1960- ja 1970-lukujen aikana tapahtunut muutos muutti pysyvästi suomalaisten ravintolaruokailuun ja ajanviettoon liittyviä tapoja. Ravintolat eivät olleet enää pienen rajatun joukon huvia, vaan halutessaan jokainen oli niihin tervetullut. Mielikuva ravintoloista varakkaille kuuluvana valkoisten liinojen paikkana väistyi. Elintason ja tulojen kasvaessa sekä tarjonnan monipuolistuessa jokainen löysi ravintolatarjonnasta omansa. Ravintolat alettiin näkemään paikkoina viihtymiseen ja vapaa-ajanviettoon, ja niissä alkoivat käymään myös työväestö ja keskiluokka, mukaan lukien lapsiperheet ja naisseurueet. Elämyksellisyys, monipuolisuus ja helposti lähestyttävyys olivat tulleet jäädäkseen.
Museon Kuohuvat kymmenet -valokuvanäyttelyssä pääset tutustumaan 1960- ja 1970-lukujen ravintolakulttuurin muutoksiin museon kokoelmissa olevien valokuvien kautta. Näyttely esillä 30.8.2026 saakka.
Lähteitä
Grönholm, Kirsti: Ravintolaruokia vuosikymmenittäin. Hopeatarjotin 1/2005. Hotelli- ja ravintolamuseosäätiön tiedotuslehti.
Martiala, Kari & Lylyharju, Helena: Parasta pöytään – Suomalaisen gastronomian historia
Pelkonen, Anni: Suomalaisen baarin vaiheita. Hopeatarjotin 1/2006. Hotelli- ja ravintolamuseosäätiön tiedotuslehti.
Sillanpää, Merja: Säännöstelty huvi – Suomalainen ravintola 1900-luvulla
Sainio, Riikka: Keskiolutbaarin hämyssä. Hopeatarjotin 1/2006. Hotelli- ja ravintolamuseosäätiön tiedotuslehti.
Ravintolaelämää 1940-luvulta 1970-luvulle, https://historia.hel.fi/fi/ilmiot/kaupunkikulttuurin-monet-muodot/ravintolaelamaa-1940-luvulta-1970-luvulle