Pihapellon perukoilta

Jos nykysuomalaiselta kysyy, mistä hänen ruokavalioonsa tulee C-vitamiini, hän todennäköisimmin mainitsee vastuksessaan marjat ja sitrushedelmät. Ne ovat kuitenkin varsin uusia tulokkaita suomalaisten ruokavaliossa metsämarjoja lukuun ottamatta. Joka tapauksessa suomalaiset ovat tarvinneet C-vitamiinia aina. Mistä se saatiin silloin, kun ruokavalion pääraaka-aine oli vilja puurojen, leivän ja viljapohjaisten juomien muodossa ja särpimenä ohessa oli yleisimmin suolattu kala tai liha?

Isojaon asiakirjat ja kartat kuvaavat hyvin 1700-luvun lopun maankäyttöä ja viljelyksiä. Lounais-Suomessa tiloilla oli monenlaisia viljelyksiä. Pellot olivat pääsääntöisesti kylän yhteisissä vainioaitauksissa, joissa viljeltiin ihmisten ravinnoksi ruista, ohraa, hernettä ja naurista, rehuksi kauraa sekä kuitukasveiksi pellavaa ja hamppua. Samoja kasveja viljeltiin myös tilojen yksityisissä ulkopelloissa. Kaskiviljely oli tuolloin jo Lounais-Suomessa harvinaista, mutta metsärikkaimmissa kylissä niitäkin vielä poltettiin ja niihin voitiin kylvää ruista, ohraa, kauraa, pellavaa tai naurista. Näiden pinta-alaltaan huomattavimpien viljelysten lisäksi tonttien läheisyydessä sijaitsi hyvin pieniä viljelyaitauksia: humalatarhoja ja pihapeltoja.

Pihapellot olivat keittiökasvimaita

Pihapellot olivat voimakkaasti lannoitettuja ja joka vuosi ilman kesannointia viljeltyjä keittiökasvimaita, joiden koko vaihteli yhdestä reiluun kahteenkymmeneen kapanalaan. Yleisimmin pihapellot olivat kooltaan kahdesta kymmeneen kapanalaa (3–15 aaria). Pihapeltojen viljelykasveista kertoo paljon se, että niitä kutsuttiin Lounais-Suomessa poikkeuksetta kaalimaiksi. Kaalin lisäksi niissä viljeltiin naurista ja lanttua. Myös porkkana, palsternakka ja sipulit olivat tuttuja jo 1700-luvulla, mutta niiden käytöstä Lounais-Suomen talonpoikaistalouksissa ei ole tietoja.

Tyypilliset pihapeltojen kasvit ovat sikäli sukua keskenään, että lanttu on kaalin ja nauriin risteytys. Risteytymä on syntynyt todennäköisesti monessa eri paikassa – myös Suomessa. Pihapelloissa nauris ja kaali pääsivät risteytymään, ja uusi viljelykasvi osoittautuikin hyväksi, sillä lanttu saatiin säilymään paremmin kuin nauris.

Pihapellot tuottivat hyvää satoa

Toinen yhdistävä piirre pihapellon kasveille oli satoisuus. Niitä saatiin tarvetta vastaava määrä pieneltäkin pinta-alalta. Erityisesti kaali tuotti muutamalta kapanalalta suuremmankin tilan koko vuoden tarpeen. Kahden kapanalan (kolme aaria) kaalimaan tuotosta riitti viidenneksen varastotappiot huomioiden reilu kolme kiloa kaalia vuoden jokaiselle päivälle.

C-vitamiinia pihapeltojen kasveista

Kolmas yhdistävä tekijä pihapeltojen kasveille oli niiden C-vitamiinipitoisuus, joka oli myös mahdollisuus säilyttää kevääseen asti. C-vitamiinin säilymisessä säilytystavalla on kuitenkin suuri merkitys. Nauriita säilöttiin nauriskuoppiin raakoina tai naurishautoihin kypsennettyinä. Kaalia kuivattiin tai suolattiin tai se voitiin säilöä esimerkiksi pantiokaalina. Pantio tehtiin maahan pystytetyistä seipäistä tai laudoista. Niiden sisään ladottiin kiehautettuja ja raakoja kaalinlehtiä kerroksittain. Kanneksi laitettiin esimerkiksi tuohia tai lautoja ja niiden päälle mahdollisimman suuri paino. Talvella pantio voitiin avata ja ottaa sieltä aina kulloinkin tarvittava määrä kaalia ruuanlaittoon. Samalla menetelmällä säilöttiin naatteja karjan rehuksi. Pantiossa tapahtui maitohappokäymistä, mutta ei yhtä voimakkaasti kuin hapankaalia tehtäessä. Pantioiminen oli hapankaalin valmistamisen tapaan yleisintä Itä-Suomessa.

Peruna valtaa alaa

1700-luvun lopulta alkaen pihapelloista löysi paikkansa myös ruokavalion uusi tulokas, peruna. Perunan käytön yleistyessä sen viljelyyn käytettyjä pieniä peltoaitauksia alettiin nimittää erikseen perunamaiksi. Perunan viljelyn yleistymisestä hyvä esimerkki on Karhiniemen kylä Huittisissa. Monivaiheisessa isojakotoimituksessa kylän maaomistuksia kirjattiin moneen kertaan. Vuonna 1794 kylässä oli kuusi kapanalaa (9 aaria) perunamaaksi nimettyä maata, mutta vuonna 1808 perunamaaksi kutsuttiin jo lähes 40 kapanalan (62 aaria) laajuisia viljelysmaita. 1800-luvun kuluessa peruna vähitellen syrjäytti muita pihapeltojen kasveja suomalaisten ruokavaliosta ja siitä tuli suomalaisten tärkein C-vitamiinin lähde aina sotien jälkeiseen aikaan asti.

Kuva: Sallilan kylä Vampulassa (Huittinen) vuonna 1777 piirretyllä isojakokartalla. Kylän talot sijaitsivat ryhmässä Loimijoen rannalla. Tontit on merkitty talosymbolilla ja talon nimellä. Tontteja ympäröivät viljelykset, joista kaalimaat ja humalatarhat on erotettu pilkutuksella. (Maanmittauslaitoksen keskusarkisto, joen korostus sinertävällä värillä KL)

Kirsi Laine

Kirjoittaja on maataloushistorian tutkija ja Suomen maatalousmuseo Saran museolehtori, joka omassa ”pihapellossaan” kokeilee milloin mitäkin, vaikka leijonanosan pinta-alasta haukkaakin tuttu ja turvallinen peruna.

Kuva: Pihapeltoja tai kasvimaita viljeltiin myös kaupungeissa. Naurismaa Luostarinmäellä Turussa 1912. Kuvaaja Hj. Renvall. Turun Museokeskus.

Lähdeluettelo:

Ahokas, Hannu. Nauriskuoppa, naurishaudan pano, jäkälän pano, pantio ja AIV: suomalaisen kansanperinteen kehityssarjoja A. I. Virtasen rehunsäilöntämenetelmän takana. Suomen Museo 2002. 109. vuosikerta. 97–116.

Ahokas, Hannu. Suomi viljarukiin, kaskinauriin ja lantun geenikeskuksena. Teoksessa Varhainen viljely Suomessa, toim. Juha Hirvilammi. Suomen maatalousmuseo Sarka. Loimaa 2010. 82–131.

Hallgren, Karin. En Kåhltäppa eij at räkna. Köksväxtodlingen i 1700-talets jordbrukssystem. Sveriges lantbruksuniversitet. Uppsala 2016.

Gadd, Pehr Adrian & Carenius, Ephraim. Academiskt Försök Til en Physico-Oeconomisk Beskrifning Öfver Hwittis Sokn I Björneborgs Län. Åbo 1759.

Jutila, K. T. Elintarvikkeiden saanti ja käyttö vuosittain keskim. vv. 1911–13. Teoksessa Väestön ravitseminen Suomessa. Taloudellisen puolustusneuvoston julkaisu. Helsinki 1932. 35–73.

Kitunen, Ella – Olsonen, Kerttu. Martan ruokatalousoppi. Toinen ja laajennettu painos. Otava. Helsinki 1944.

Maanmittauslaitoksen keskusarkisto, Jyväskylä. Huittisten, Loimaan, Marttilan ja Pöytyän isojakoasiakirjat.

Soininen, Arvo. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Suomen maataloustieteellinen seura. Helsinki 1974.

Talve, Ilmar. Suomen kansankulttuuri. Historiallisia päälinjoja. SKS. Helsinki 1979.

Sirelius, U. T. Suomen kansanomaista kulttuuria. Esineellisen kansatieteen tuloksia I. Otava. Helsinki 1919.

Vilkuna, Kustaa. Varsinaissuomalaisten kansanomaisesta taloudesta. WSOY. Porvoo 1935.

von Wendt, Georg. Väestön ravitsemisen fysiologiset perusteet. Teoksessa Väestön ravitseminen Suomessa. Taloudellisen puolustusneuvoston julkaisu. Helsinki 1932. 1–34.

hrm