Metsiemme marjat
Kiinnostus metsämarjoihin on kasvanut muutaman viime vuosikymmenen aikana, myös tieteentekijöiden keskuudessa. Marjojen ravitsemuksellista hyötyä on tutkittu paljon 1990-luvun puolivälistä lähtien. Monet arkiset marjat, nuo metsiimme joka kesä ilmaantuvat herkut, ovatkin osoittautuneet superruoiksi.
Tiedemuseo Liekin vaihtuvassa näyttelyssä Ruokaa kaikille https://www.helsinki.fi/fi/tiedemuseo-liekki/nayttelyt/ruokaa-kaikille tuodaan esille ruokaan liittyvää tieteellistä tutkimusta ja ruokahistoriaa. Marjoista nostetaan esiin erityisesti puolukka, jota usein kutsutaan metsiemme punaiseksi kullaksi. Syötäviä metsämarjoja Suomessa kasvaa jopa 32 lajia, mutta herkullisia ja paljon käytettyjä niistä ovat ahomansikka, isokarpalo, katajanmarja, lakka, mesimarja, mustikka, mustaherukka, pihlajanmarja, pikkukarpalo, pohjanpunaherukka, puolukka, tyrni ja vadelma. 2010-luvun alussa uudistetussa ruokasuositusmallissa, ruokapyramidissa, ovat metsämarjoista mukana mustikka, puolukka ja vadelma. Herukka on sen sijaan pitänyt pintansa suomalaisessa ruokaympyrässä 1950-luvun alusta lähtien, jolloin sellainen esiteltiin suomalaisille ensi kertaa.
Sokerin kanssa säilymään
Metsämarjojen säilöminen hilloamalla ja mehustamalla alkoi yleistyä, kun hienosokeri tuli tavalliselle kansalle saavutettavammaksi. Aiemmin hillot, mehut ja liköörit olivat olleet ”herrojen herkkua” sokerin kalliin hinnan ja vaikean saatavuuden vuoksi.
Sokeriteollisuus alkoi Turussa ja Porvoossa 1700-luvun jälkipuolella, mutta nämä varhaiset sokeritehtaat eivät toimineet muutamaa vuosikymmentä kauempaa. Sokeri valmistettiin alkuun ulkomailta tuodusta sokeriruo’osta kartionmuotoisiksi sokeritopiksi. Kun sokerijuurikasta alettiin kasvattaa kotimaassa laajemmin 1910-luvulla ja kun sokeritehtaisiin hankittiin vähitellen uudenlaisia hienosokeria jauhavia koneita, tuli sokerista huokeampaa ja helppokäyttöisempää. Hilloaminen ja mehunkeitto yleistyivät kodeissa, joten marjoja saatiin säilymään monipuolisemmin kuin ennen vanhaan. Jogurttiteollisuuden alku 1960-luvulla tarkoitti joidenkin marjojen – erityisesti puutarhamansikan – kaupallisen viljelyn huomattavaa kasvua.
Marjojen säilöminen helpottui entisestään 1970-luvulta alkaen, kun arkkupakastimia alkoi ilmestyä kotien nurkkiin. Pakastimessa marjojen sisältämät vitamiinit eivät katoa, toisin kuin keitettäessä niitä hilloiksi ja mehuiksi.
Marjojen nimistä
Marjojen nimeäminen on vaihdellut esimerkiksi niiden väriin, ominaisuuksiin tai vaikkapa eläimiin liittyen. Esimerkiksi variksenmarja ei ole nimestään huolimatta varisten herkkua, vaan lähinnä metsäkanalintujen. Mustikka on saanut nimensä sen lähes mustasta väristä. Mansikan nimen alkuperää ei tarkalleen ottaen tiedetä. Tyrni on skandinaavinen lainasana ja juontuu sanasta törn (piikki). Joskus taas marjan nimessä näkyy ihmisten arvostus sitä kohtaan kuten mesimarjassa. Mesi viittaa arvossa pidettyyn hunajaan, makeiden herkkuruokien ja -juomien raaka-aineeseen. Puolukan vanha, 1600-luvun lähteessä esiintyvä nimi oli puola.
Marjat sanonnoissa
Marjat esiintyvät useissa tunnetuissa sanonnoissa: ”Kuin kaksi marjaa”, ”Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista” ja ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka”. Mutta mistä ne kertovat? Kun viljelijän hallinnassa ollut ”oma” kaski ei enää kasvattanut ruista ja naurista, se hylättiin. Entisen kaskipellon valtasivat vähitellen muut kasvit, ahomansikka yhtenä ensimmäisistä hyötykasveista. Ahomansikka oli haluttu herkku. Sitä kasvoi valtavia määriä entisillä kaskipelloilla ja sitä myytiin toreilla samaan tapaan kuin viljeltyä puutarhamansikkaa nykyään. Mustikkaa sen sijaan kasvoi kuusivaltaisissa, pimeissä erämaametsissä ”muulla maalla”, jonka kuka tahansa saattoi polttaa kaskeksi.
Entäpä kettu ja pihlajanmarjat? Tarina juontaa juurensa Keski-Eurooppaan, missä kettu totesi viinirypäleet happamiksi yritettyään turhaan saada puusta niitä suuhunsa. Tarinan rantauduttua Suomeen, olivat viinirypäleet vaihtuneet pihlajanmarjoiksi. Niitä hyödynnettiin aiempina vuosisatoina nykyistä enemmän. Pihlajanmarjat muistuttavat kasvutapansa vuoksi viinirypäleterttuja.
Marjoja taiteessa
Ruoka-aiheisissa 1600-luvun asetelmamaalauksissa ovat marjakasveista mansikat yliedustettuja. Viinimarjoja, vadelmia ja karhunvatukoitakin esiintyy jossakin määrin. Suomessa vaikuttanut ruotsalaissyntyinen taiteilija Nils Schillmark maalasi 1780-luvulla Mansikkatytön, jossa aatelistyttö kantaa kädessään tuohiropposta, joka on täynnä ahomansikoita, tavallaan marjojen aatelia.
Mansikka on ollut suosittu marja ja se on liitetty usein eurooppalaisissa mytologioissa hedelmällisyyteen ja naiseuteen. Esimerkiksi kreikkalaistaruissa rakkauden, kauneuden ja perhe-elämän jumalattaren Afroditen kyynelistä muodostui mansikoita. Eräässä skandinaavisessa legendassa lapset piiloutuivat mansikoihin, jotka hedelmällisyyden ja avioliiton jumalatar Frigg kuljetti taivaaseen. Kristillisessä perinteessä mansikanlehdet symboloivat paratiisia ja ikuista elämää.
Muitakin marjoja esiintyy vanhemmassa kuvataiteessa. Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti -maalauksessa on etualalle maalattu kuolemaa symboloivia, myrkyllisiä sudenmarjoja. Saman taiteilijan teoksessa Kullervon kirous on mukana oranssinpunaisina hehkuvat pihlajanmarjat ennakoiden Kullervon pian vuodattamaa verta.
Kalevalan 50. runossa puolukalla on poikkeuksellisen tärkeä tehtävä. Runon loppupuolella kerrotaan, kuinka raskaana oleva Marjatta väitti tulleensa raskaaksi syötyään puolukan. Hänen äitinsä ei tätä uskonut ja hääti Marjatan pois kotoa. Epätoivoinen Marjatta synnytti vieraassa tallissa pojan. Väinämöinen ei suvainnut isätöntä poikaa määräten tämän suolle surmattavaksi. Poika ei lannistunut ja hänet ristittiin uudeksi ”Karjalan kuninkaaksi”.
Rohdoksi ja ravinnoksi
Lääkärinäkin toiminut Elias Lönnrot kirjoitti oppaan kansanlääkinnästä. Hän kertoo siinä useiden metsämarjojen olevan viilentäviä ja kuumetauteihin tepsiviä. Puolukan hän toteaa hyväksi janon sammuttajaksi.
Mustikka on ollut kotiapteekkien tärkeä rohdos vuosisatojen ajan. Sen tiedettiin auttavan ripuliin, kuumeeseen ja punatautiin. Karpaloa käytettiin keripukin torjuntaan, kuumeeseen ja lasten loisten häätämisiin. Nykyään tiedämme luonnontieteellisen tutkimuksen ansiosta tarkalleen, että esimerkiksi puolukan lehdissä on arbutiini-nimistä ainetta, joka auttaa virtsatietulehdukseen ja että lakassa on erittäin korkea C-vitamiinipitoisuus.
Monet ohutkuoriset ja mehukkaat marjat kuten mustikka ja vadelma olivat vaikeita kuljettaa pitkiä matkoja, eivätkä ne säilyneet kovin kauaa. Ne käytettiin tuoreena melko pian poimimisen jälkeen tai ne kuivattiin. Puolukka sen sijaan kovempikuorisena ja kiinteämaltoisena säilyi hyvin. Kun sitä hieman survottiin tynnyriin viileään paikkaan, säilyi se käyttökelpoisena talven yli. Luontaisesta puolukan sisältämästä bentsoehaposta ei aiemmin tiedetty, mutta nykyään sen olemassaolo on tieteellisesti tutkittu. Runsassatoisia puolukkaa ja mustikkaa on pidetty arkisina marjoina, ja niiden keruuta on suositeltu erityisesti pula-aikoina tilattomalle väestölle, naisille ja lapsille.
Suomalaiset syövät nykyään marjoja reilut kahdeksan kiloa vuodessa. Marjojen terveyshyödyt tunnetaan tänä päivänä hyvin. Toisin kuin tuontihedelmissä, marjojen kuori on syötävää ja ravinteikasta. Metsien marjat eivät maksa mitään ja kasvavat ilman ihmisen ponnistelua. Marjat ovat kuitenkin kärsineet arvostuksen puutteesta aika ajoin. Onneksi tiede on tuonut niiden hyödyt esille viimeisten vuosikymmenten aikana.
Lähteet:
Laika Nevalainen. Kuka tuottaa ja valmistaa sinun ruokasi? Kotimaisen elintarviketeollisuuden historiaa. Suomen Maatalousmuseo Sarka. Vuosikirja Laari, 2021. https://www.digisarka.fi/app/uploads/2023/01/Laari-2021-1.pdf
Laura Jaakola & Hannele Klemettilä. Mansimarjasta punapaulaan. Marjakasvien kulttuurihistoriaa. Helsinki 2011.
Ritva Kylli. Suomen ruokahistoria. Suolalihasta sushiin. Helsinki 2021.
Pia Vuorikoski
Kirjoittaja työskentelee näyttelypäällikkönä Helsingin yliopiston Tiedemuseo Liekissä.