Lakritsin lumo
Suomalainen lakritsi tunnetaan maailmalla kasviperäisenä designruokana. Makeisen ja sen pääraaka-aineen, lakritsijuuren, taustalla on mitä mielenkiintoisin tarina, joka varmasti kelpaa lakritsin brändääjille.
Lakritsin pitkä historia
Antiikissa roomalaissotilaiden tiedetään pureskelleen pitkillä marsseillaan niin kutsuttua makeaa juurta. Juuren mässäily piti loitolla janon ja nälän tunteen, ja antoi joukoille puhtia. Samasta syystä egyptiläiset ovat jo vuosisatojen ajan nauttineet makeasta juuresta valmistettua juomaa ramadanin, muslimien vuosittaisen paaston aikaan.
Makea juuri eli glycyrrhiza tunnetaan suomeksi lakritsikasvina. Kasvia on hyödynnetty lääkinnällisessä tarkoituksessa ympäri maailman jo vuosituhansien ajan. Suuressa arvossa se on ollut perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä, jossa sitä on käytetty sekä ulkoisten että sisäisten vaivojen hoidossa. Kasvin juuresta on valmistettu rohtoja esimerkiksi mahahaavojen ja ihosairauksien lääkitsemiseksi. Kaksisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua kreikkalainen Theofrastos taas julisti lakritsin juuren olevan tehokas lääke yskään ja astmaan.
Lakritsikasvia on osattu käyttää jo pitkään moniin eri tarkoituksiin. Kuitenkin vasta sokerin maailmanvalloituksen, ulkomaankaupan tehostumisen ja teknologisten keksintöjen myötä juurta ymmärrettiin hyödyntää makeisten valmistuksessa.
Tie makeiseksi
Jo Amerikan alkuperäisväestön tiedetään keittäneen lakritsikasvin juuria ja syöneen niitä herkkupaloina. Varsinaisen muodonmuutoksen makeiseksi lakritsijuuri koki kuitenkin paljon myöhemmin. Sydänkeskiajalla Euroopassa opittiin uuttamaan lakritsijuurista mehu. Pian tämän jälkeen Ranskan Montpellierissä uutteeseen äkättiin lisätä hunajaa. Näin valmistui pastilleja suun raikasteeksi.
Ranskalaisten tapaan englantilaiset dominikaanimunkit valmistivat lakritsista yskään ja kurkkukipuun tarkoitettuja pastilleja 1500-luvulta alkaen. Pari sataa vuotta vierähti näin, kunnes tapahtui kohtalokas kokeilu. Valmistaessaan lakritsipastilleja, englantilainen kemisti George Dunhill päätti lisätä seokseen vehnäjauhoja ja sokeria. Lopputulos ei ollutkaan hassumpi. Lakritsimakeinen, siinä muodossa kuin se tänä päivänä tunnetaan, oli syntynyt.
Suomalainen lakritsi
Suomalainen ruoka- ja juomakulttuuri on rikastunut ajan saatossa etenkin maahanmuuton ja kansainvälistymisen myötä. Lakritsikaan ei ole ollut tässä poikkeus. Kasvia osattiin hyödyntää jo varhain suomalaisissa apteekkituotteissa, mutta varsinainen makeisen valmistus rantautui Suomeen 1900-luvun alussa. Sveitsiläissyntyisen Karl Fazerin vuonna 1891 perustama Fazer osti 1920-luvun lopulla Hangossa toimivan Suomalais-Englantilaisen Biscuittetehtaan. Tehtaan perustanut englantilainen Henry Hutton oli viimeiset kuusi vuotta valmistanut tehtaassa lakritsia.
Jatkosodan aikana lakritsi oli ainoa makeinen Suomen markkinoilla. Jos tarvittavia raaka-aineita ei ollut tarjolla, sovellettiin. Lakritsia valmistettiin tuolloin esimerkiksi porkkanasta. Sotien jälkeen lakritsin tuotanto kasvoi, mutta kulutusta hillitsi sille 1950-luvulla asetettu makeisvero.
Suomalaisesta lakritsista on ajan saatossa tullut kansainvälinen käsite – eikä ihme, onhan suomalaisen lakritsin taikinamaisuus, pehmeys ja tuoreus aivan omaa luokkaansa. Esimerkiksi Ruotsissa ICA kauppaketjun myymälöissä myytävät lakritsipussit on merkitty näyttävästi Suomen lipuilla. Suurin osa Suomessa valmistetusta lakritsista päätyykin vientiin, aina Australiaan ja Etelä-Afrikkaan saakka. Suomalaisen lakritsin kova kysyntä maailmalla ei ole uusi ilmiö. Jo 1960-luvulla makeistehdas Pandan lakritsin ulkomainen kysyntä kasvoi niin suureksi, että tarjouksista jouduttiin pääasiassa kieltäytymään tuotantokapasiteetin rajallisuuden vuoksi.
Suomalainen designlaku
Lakritsimakeisen raaka-aineet ja valmistusprosessi ovat pysyneet jo 300 vuoden ajan melko samana, mutta makeisen muodolla on voitu leikitellä. Yksi erikoisimpia Suomessa kehitetyistä muodoista on ollut aina 1920-luvulta saakka käsityönä valmistettu lakritsipiippu.
Piiput ajautuivat huonoon huutoon, kun EU tiukensi tupakkalakiaan vuonna 2009. Tuolloin Euroopan parlamentin ympäristövaliokunta päätti kieltää kaikkien tupakkatuotteita jäljittelevien elintarvikkeiden ja lelujen valmistuksen ja myynnin. Tämä uhkasi koitua myös lakritsipiippujen kohtaloksi. Kaiketi tuotteen kulttuurihistoriallisen merkityksen tähden kielto ei astunut voimaan. Tätä nykyä piippuja viedään etenkin Tanskaan, missä niitä rakastetaan.
Suomalaisyritykset ovat pyrkineet brändäämään lakritsia vahvemmin design- ja gourmetruokana. Etuna tälle tavoitteelle on muun muassa lakritsin monikäyttöisyys leivonnassa ja ruoanlaitossa. Lakritsiin yhdistetään myös terveellisyys, ja tuotteen kasviperäisyyttä pidetään arvossa.
Myös lakritsin vivahteikas historia on bränditarinan kehittelyssä epäilemättä etu.
Samaan aikaan lakritsi on eksoottinen ja kotimainen herkku. Sen historialliset yhteydet niin Aleksanteri Suureen, faarao Tutankhamoniin kuin Napoleoniin herättävät kiinnostuksen. Kuitenkin kotimaisuus ja paikallisuus takaavat lakritsin aseman arvokkaana kansallisena herkkuna.
VTM Jenna Honkanen
Kirjoittaja on antropologi ja Museo-lehden toimittaja, joka rakastaa kaikkea makeaa.
Kuva: Lakritsi valmistuu seuraavasti. Raaka-aineet – vehnäjauho, sokeri, siirappi ja lakritsiuute – sekoitetaan keskenään, jonka jälkeen seos keitetään. Valmis lakritsimassa ajetaan puristimen läpi, josta se tulee ulos pitkinä pötköinä. Lopuksi pötköt kuivataan ja leikataan pienemmiksi paloiksi. Pekka Kyytinen / Museovirasto. CC BY 4.0
Lähteet
Jaatinen, Satu 2005. Karkkipäivä. Sokerin synnystä makeaan elämään. Helsinki: Multukustannus Oy.
Leppänen, Mari 2004. Lakua! Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Nemo.
Wilson, Carol 2019. Lakritsi- ja salmiakkikeittokirja. suom. Anna Maija Luomi. Helsinki: Minerva.
hrm