Kun kahvi saapui Helsinkiin

Hotelli- ja ravintolamuseon Kahvintuoksuinen Helsinki -kävelykierroksilla tutustutaan kaupungin kahvilahistoriaan. Mutta kuinka kahvi oikein saapui Helsinkiin?

Alkujaan Afrikan sarvesta kotoisin oleva kahvipensas levisi 1200-luvulla Arabian niemimaalle. Sieltä paahdettujen papujen aromikas tuoksu saapui Eurooppaan venetsialaisten kauppiaiden siivittämänä, ja 1600-luvun lopulle tultaessa ensimmäisiä aamukahveja nuuhkittiin Tukholmassa asti. Karibiaan perustetut sokeriplantaasit alensivat sopivasti sokerin hintaa, ja niinpä kaksi nautintoainetta saatiin yhdistettyä yhä useamman aatelisen ja porvarin pöydässä. Ruotsalainen lääkäri Frans Westerdahl päivittelikin vuonna 1746, että

“useimmilla on sellainen tapa, erityisesti naisväellä, että heti kun he ovat ruokapöydästä nousseet, istahtavat he kahvipöytään, ja eivät ainoastaan juo kahvia kerman ja sokerin kera, vaan lisäksi syövät runsaasti hillomakeisia ja sokerileivoksia tahi hedelmiä; mutta miten kahvi voisi olla sillä tavalla hyväksi?”

Kukapa nyt lääkäreitä kuuntelisi? Eivät ruotsalaiset, eivätkä myös suomalaiset, kun täällä lopulta päästiin muotijuomaa maistamaan. Kahvi saapui Helsinkiin Viaporin linnoitustöiden yhteydessä. Rakennustöitä valvomaan tulleet upseerit ja rakennusmestarit olivat tottuneet hyvään kotonaan Tukholmassa, ja halusivat samanlaisia luksustuotteita uudella komennuksellaan. Vikkelät helsinkiläisporvarit riensivät hätiin, ja kauppias Anders Byström avasi kaupungin ensimmäisen kahvihuoneen Viaporiin 1750-luvulla.

Pian kahvia ja muita herkkuja nautittiin sekä kotien salongeissa että kaupungin katukuvaa täplittäneissä kahvihuoneissa, kaffehus. Ruotsinkielisstä kaffehus-termiä käytettiin 1700-luvulta aina pitkälle 1800-luvun puoliväliin. Termin pariksi nousi 1800-luvulla myös schweitzeria, koska monet varhaisista kahvila-yrittäjistä olivat sveitsiläistä alkuperää. Vasta 1861 yleistyi termi kahvila fennomaani Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen keksimänä.

Kahvin yleistymistä kotioloissa voi seurata Helsingin porvareiden perunkirjoituksista. Kun varakas kaupunkilainen menehtyi, hänen jäämistönsä käytiin läpi ja arvoesineet kirjattiin perinnönjakoa varten. Niinpä tiedämme, että vuonna 1690 kuollut kauppias Hindrich Hindersson jätti jälkeensä vohveliraudan, torttupannun ja runsaasti varustetun maustehyllyn. Hyllystä löytyi muun muassa maailman ääristä kuljetettua sahramia, viikunaa ja inkivääriä. Herkuttelu on kauppiaan kodissa siis ollut mahdollista, mutta kahvista ei ole vielä viitteitä. Sitä ei jouduttu onneksi kauan odottelemaan. Rouva Brita Mary Åhman, raatimies Abraham Wetterin vaimo, kuoli 1736 emännöityään esimerkiksi Herttoniemen kartanossa. Hänen jäämistöstään löytyi sekä kahvi- että teekannu, ja tietysti sokerikulho. Siinäpä oli lääkäri Westerdahlille huolen aihetta. Mutta eivät lääkäritkään makeaa elämää vältelleet. Välskäri Johan Kyhl kuoli 1759, ja jätti jälkeensä kahvikannun lisäksi sokerille tarkoitetun sirottimen, pihdit, vadin ja rasian, ja siihen päälle vielä kakkulapion. Kaikki olivat puhdasta hopeaa! Välskärin kahvipöytä kimmelsi kynttilöiden valossa, kun illallisen päätteeksi nautittiin piristävää muotijuomaa.

Kahvia nautittiin myös julkisissa tiloissa, usein leipomon yhteyteen perustetuissa kahvihuoneissa. Aiemmin mainittu Byströmin kahvihuone Viaporin linnoituksessa sai pian kilpailijoita Helsingin historiallisen keskustan kaduilla. Erityisen suosittu oli Aleksanterinkadulla sijainnut sveitsiläisen Christian Mennin perustama leipomo ja kahvila, joka aukesi vuonna 1817 parahiksi palvelemaan tuoreen pääkaupungin kasvavaa asukasmäärää. Senaatintorin kupeessa nököttäneessä kahvilassa asiakkaat saattoivat siemailla kahvia, teetä, kaakaota sekä lihalientä. Tai jotain vahvempaa – punssit, liköörit ja totit löytyivät myös kahvihuoneiden listoilta. Omasta leipomosta tulivat suolaiset ja makeat tarjottavat. Mennin pöydissä asiakkaat pystyivät seuraamaan Senaatintorin rakennusten pystyttämistä. Tuomiokirkon rakentaminen alkoi 1830, ja kerrotaan, että Mennin asiakkaat löivät vetoa siitä, mihin suuntaan kiikerältä näyttävä rakennuksenalku kaatuisi.

Kahvin juonti täällä pohjolassa äityi niin suosituksi, että Ruotsin valtio katsoi parhaaksi puuttua peliin. Kahvissa oli se ongelma, että pensas ei kasva meidän leveysasteilla. Niinpä kaikki kahvi piti ostaa ulkomailta, ja mitä enemmän kahvia kansa joi, sitä suurempi osa kuningaskunnan rikkauksista valui ulkomaisten kauppiaiden taskuihin. Uppsalan yliopistossa vaikuttanut luonnontutkija Carl von Linné kokeili kuninkaan suosiollisella tuella kahvin kasvatusta yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, mutta joutui toteamaan tehtävän mahdottomaksi. Niinpä päätettiin, että ainoa tapa säästää valtiontalous perikadolta oli kahvin täyskielto. Ensimmäistä kahvikieltoa kokeiltiin 1756, mutta kielto kumottiin hyvin pian. Kansa valitti, ja salakuljettajien valvonta oli työlästä. Valtion taisto kahvia vastaan jatkui kuitenkin vuosikymmeniä. Täyskieltoa kokeiltiin uudestaan 1766, 1794 ja 1799. Lopulta kuninkaan oli taivuttava kansan kahvinhimon edessä, ja 1802 kahvi muuttui jälleen lailliseksi juomaksi. Tuontiveroja pavuille tietenkin lätkäistiin, niin että kruunukin sai omansa.

1800-luvun puolelle tultaessa Helsinkiin syntyi kahviloita, joiden tarjonnasta saamme yhä nauttia. Vuonna 1827 perustettiin Kaisaniemen puistossa sijaitseva Kaisaniemen kahvila, nykynimeltään Cajsan Helmi. Kahvilan perustaja Cajsa Wahllund oli asiakkaidensa parissa niin suosittu, että koko kaupunginosa kantaa yhä hänen nimeään. Esplanadinpuiston Kappeli perustettiin 1839, ja kultakauden taiteilijoiden suosiota nauttinut kivirakennus on vuodelta 1867. Bulevardilla sijaitseva Ekbergs on palvellut asiakkaita saman katon alla vuodesta 1915, mutta sitä ennen Fredrik Edvard Ekberg oli ehtinyt pyörittää kahvila- ja leipomotoimintaa eri osoitteissa 1850-luvulta lähtien. Näissä kahviloissa voi kupposen ääressä miettiä, miten kuuma ja kitkerä juoma yhdistää meidät menneen maailman kaupunkilaisiin.

Lähteet:

Lönnqvist, Bo: Bakelser. En studie i lyxens kulturella formspråk, Helsingfors 1997

Pulla, Armas J.: Kahvi, Keuruu 1976

Tikka, Katja et al: Kahvintuoksuinen Helsinki. Historiaa ja tarinoita kahviloista, Porvoo 2013

Topelius, Zachris: Anteckningar från det Helsingfors som gått, Helsingfors 1967

Janica Hindle

Kirjoittaja on Hotelli- ja ravintolamuseon opas, jonka kanssa haistellaan helsinkiläistä kahvilahistoriaa opastetuilla kävelykierroksilla.