Kovaa teetä kieltolain aikaan
Raittiusaatteella ja alkoholin kieltolailla oli 1900-luvun alussa vahva kannatus sekä Suomessa että monessa muussa maassa. Kieltolaista oli tehty päätös jo vuosina 1907, 1909, 1911 sekä 1914, mutta koska Venäjän keisari ei vahvistanut lakia, se tuli voimaan vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1919. Laissa kiellettiin kaikki alkoholiin liittyvä: valmistus, maahantuonti, myynti, kuljetus, varastointi, tarjoilu ja jopa alkoholin nauttiminen. Kieltolain aikana alkoholin nauttiminen oli sallittua vain ehtoollisviininä tai reseptilääkkeenä.
Vahvasta kieltolakihengestä huolimatta lain rikkominen oli Suomessa yleistä, viinaa salakuljetettiin ulkomailta ja sen kotipoltto lisääntyi. Alkoholin anniskelu jatkui myös kaiken tasoisissa ravintoloissa kieltolain aikana, niin hienosto- kuin kansanravintoloissa. Asiakkaille oli tarjottava, mitä he halusivat, muuten he toivat omat juomat mukanaan tai äänestivät jaloillaan.
Vaikka ravintoloitsija olisi halunnut noudattaa lakia, saattoi henkilökunta myydä alkoholia omaan laskuunsa ravintoloitsijan selän takana. Toisaalta henkilökunta ei ehkä aina olisi halunnut rikkoa lakia anniskelemalla alkoholia, vaikka työnantaja sitä edellytti. Virallisten ravintoloiden rinnalle syntyi myös kirjava joukko salakapakoita ja yksityiset klubi- ja kerhoravintolat yleistyivät.
Poliisi ja siviiliasuiset tarkastajat tekivät kyllä tarkastuksia erityisesti työväestön suosimiin ravintoloihin, mutta ne eivät aina tulleet yllätyksenä. Ravintolat varoittivat toisiaan ja jopa viranomaiset itse saattoivat varoittaa niistä etukäteen. Alkoholivarastot pidettiin piilossa ja pieninä, jotta ne oli tarpeen tullen helppo hävittää. Lain rikkomisesta kiinnijäänyttä ravintoloitsijaa sakotettiin ja ravintola voitiin sulkea joko väliaikaisesti tai kokonaan.
Alkoholin tarjoilu oli keskeinen osa ravintolatoimintaa, joten kieltolaki teki elinkeinon harjoittamisesta hankalaa. Jatkuvat tarkastukset vaikeuttivat toimintaa, heikensivät myyntiä ja karkottivat asiakkaita, eikä valtio lupauksista huolimatta korvannut anniskeluansioiden menetystä. Moni ravintoloitsija väsyi hankaluuksiin, sulki liikkeensä kokonaan, vaihtoi alaa tai muutti ulkomaille. Toisaalta laittoman alkoholin anniskelu saattoi olla niinkin kannattavaa toimintaa, että se houkutteli alalle uusia yrittäjiä.
Kieltolain aikana väkevien alkoholijuomien suosio kasvoi. Muutamaa vuotta aiemmin oli amerikanbaareissa jo päästy cocktailien ja juomasekoitusten makuun. Kieltolain cocktailkulttuuri ei kuitenkaan ollut kovin hienostunutta, vaikka erilaisia juomia toki sekoiteltiin. Lähinnä kyse oli pirtun laimentamisesta juomakelpoiseksi. Sekoitukset olivat vahvoja ja niissä käytettiin virvoitusjuomia, mehuja, kuumaa vettä, kahvia sekä erilaisia maustettuja siirappeja ja esansseja. Suosituin juoma oli kuitenkin ”kova tee”, joka oli teellä laimennettua ja sokerilla makeutettua pirtua.
Korkeatasoisissa ravintoloissa nautittiin edelleen konjakkia, viskiä, liköörejä ja viinejä. Kabineteissa juomat tarjoiltiin laseista, salin puolella viattoman näköisistä kahvi- ja teekupeista tai pilsneri- ja limonadipulloista. Ruokalistoissa laittomia alkoholijuomia ei mainittu, vain alkoholittomat viinit, pilsnerit ja boolit. Viinaa ”kätkettiin” myös ruokaan, esimerkiksi suositut jälkiruoat savariini ja charlotta kostutettiin alkoholilla.
Kieltolain seurauksena juhlaillallisten menyyt lyhenivät kymmenestä ruokalajista viiteen tai kuuteen, sillä alkoholijuomat olivat olleet olennainen osa menyyn kokonaisuutta. Alkoholikulttuurista tuli humalahakuisempaa ja maun sijasta alettiin arvostaa juomien korkeaa alkoholipitoisuutta. Tasokkaiden juomien puuttuessa ei kaikissa ravintoloissa välttämättä vaivauduttu valmistamaan myöskään parhaimpia herkkuja. Alkoholin nauttimisesta tuli monille ravintolavierailun pääasia ja ruokailusta sivuseikka. Ravintoloiden jo valmiiksi epäilyttävä maine paheiden pesänä kasvoi ja ravintolassa työskentely riitti tekemään henkilöstä huonomaineisen.
Kieltolain kannatus väheni 1920-luvun loppua kohti muun muassa laittoman alkoholimyynnin lisääntymisen, siitä johtuneiden näkyvien haittojen, sekä kieltolakia vastustavan propagandan myötä. Osansa vastustuksen kasvuun teki 1920-luvun lopulla alkanut taloudellinen lama. Alkoholiverotuksen käyttöönottoa pidettiin yhtenä ratkaisuna lamakauden talousahdinkoon.
Kieltolaista luovuttiin vuonna 1931 pidetyn kansanäänestyksen jälkeen. Äänestyksessä oli kolme vaihtoehtoa: täyskiellon pitäminen voimassa, uuden, miedot alkoholijuomat sallivan lain säätäminen sekä kolmantena vaihtoehtona muutkin kuin miedot alkoholijuomat sallivan lain säätäminen. Äänioikeuttaan käytti koko maassa vajaa puolet äänioikeutetuista, noin 780 000 henkilöä. Heistä pelkät miedot juomat olisi sallinut vain 1,4 % äänestäneistä. Lähes joka kolmas äänesti täyden kieltolain säilyttämisen puolesta. Kolmatta vaihtoehtoa eli sekä mietojen että väkevien juomien sallimista kannatti äänestäneiden suuri enemmistö, lähes 71 %.
Ruotsissa kieltolaki oli kumottu vuonna 1922 ja Norjassa 1926. Suomen kieltolaki oli Euroopan viimeinen. Kansanäänestyksen valtuuttamana eduskunta kumosi sen äänin 120-45. Kieltolain seuraajaksi vahvistettiin 9.2.1932 väkijuomalaki, jolla valtion omistama Oy Alkoholiliike Ab sai yksinoikeuden alkoholijuomien valmistukseen, maahantuontiin, kauppaan sekä vientiin. Tulevien vuosikymmenien alkoholipolitiikka linjattiin laissa selvin sanoin: ”Väkijuomaliike on järjestettävä siten, että samalla kuin estetään laitonta liikettä, väkijuomain käyttöä supistetaan mahdollisimman vähiin sekä juoppoutta ja sen turmiollisia vaikutuksia estetään.”
Teksti on muokattu Anni Pelkosen Palveluksessanne!-julkaisuun vuonna 2012 kirjoittamasta artikkelista.
Anni Pelkonen
Kirjoittaja on Hotelli- ja ravintolamuseon museonjohtaja