Keittoja, vellejä, muhennoksia – Työläisten ruokailu teollistuvassa Suomessa, osa 2
”Kuukausittain, kerroittain ja annoksittain maukasta ruokaa halvalla” mainosti A. Nikula ruokalaansa Karjala-lehdessä 17.10.1909. Nikulan ruokala oli suunnattu työläisille, joiden oli itse huolehdittava ruokailustaan työpäivänsä aikana.
Maaseudulla piiat ja rengit sekä kaupungeissa käsityöläisten kisällit ruokailivat yhdessä isäntänsä kanssa. Ruoka sekä nukkumapaikka olivat luonnollinen osa työntekijän palkkaa. Teollistumisen myötä tilanne kuitenkin muuttui. Työtä ei enää tehty aina kotona, vaan töihin lähdettiin esimerkiksi tehtaaseen, satamaan tai konepajalle. Kaikki eivät siten ehtineet lounasaikaan kotiin syömään, vaan työpäivän aikana tapahtunut ruokailu piti järjestää uudelleen.
Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa tutustumme eri tapoihin, joilla työväestön ruokailu järjestettiin teollistuvassa Suomessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Ensimmäisen, toukokuussa julkaistun osan aiheena oli ruokailu tehtaissa, toreilla ja työmailla. Tässä artikkeliparin jälkimmäisessä osassa kurkistamme erilaisiin työväelle suunnattuihin ruokaloihin. Edullisen ja ravitsevan ruuan tarjoamisen lisäksi työväenruokaloiden avulla pyrittiin muun muassa tekemään ravintolakulttuurista kansanomaisempaa sekä edistämään raittiutta ja siveellisyyttä.
”Kuukausittain, kerroittain ja annoksittain”
Yhteiskunnallinen rakenne näkyi ravintolatarjonnassa. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Helsingin ja Turun kaupunginvaltuustot jakoivat ravintolat kolmeen luokkaan, joista kolmannen luokan ravintoloista suurin osa oli pääasiassa ruumiillisen työn tekijöiden käyttämiä ruokaloita. Näissä ravintoloissa anniskeluoikeudet olivat rajoitetummat, ja ne piti sulkea aikaisemmin kuin ensimmäiseen luokkaan luetut ravintolat. Kansanomaisten ruokaloiden ulkonäkö ja sisustus oli pelkistetympi, astiat olivat yksinkertaisempia eikä pöydissä yleensä ollut pöytäliinoja. Työväen- ja kansanruokaloita perustivat ja ylläpitivät yksityisten yrittäjien lisäksi erilaiset järjestöt ja yhdistykset, talouskoulut sekä esimerkiksi osuuskauppa Elanto.
Sekä ruumiin että hengen ravintoa: Työväenyhdistysten ruokalat ja ravintolat
Työväenyhdistykset ympäri maata perustivat omia ruokaloita ja ravintoloita, joiden tavoitteena oli tarjota edullista ruokaa yhdistysten jäsenille. Esimerkiksi Helsingin Työväen Yhdistys perusti ravintolan vuonna 1884 hankittuaan uuden huoneiston osoitteesta Kaivokatu 8. Ravintolatoiminta saattoi ensin alkaa kahvilan pitämisenä, josta toiminta myöhemmin laajeni ravintolaksi. Näin kävi 1910-luvulla Jyväskylässä ja Tampereella.
Edullisen ja ravitsevan ruuan tarjoamisen lisäksi työväenyhdistysten ravintoloilla oli suuri merkitys kokoontumispaikkoina, joissa vietettiin vapaa-aikaa, tavattiin samanhenkisiä ihmisiä ja keskusteltiin ajankohtaisista asioista.
| 10.10.1922 | lammaskaalia, palapihviä, raavaspaistia, lihamureketta, liha- ja kaalilaatikkoa, silliä ja perunoita, ruispuuroa, hernekeittoa |
| 30.11.1922 | filepihviä, vasikanpaistia, raavaspaistia, lihamureketta, kaalikeittoa, kaalilaatikkoa, silliä ja perunoita, hedelmäkiisseliä, kaurapuuroa, vehnäleipävanukasta |
Työväenyhdistysten ruokaloissa tarjolla oli mm. kahvia, voileipiä, teetä, soodavettä, limonadia, olutta, maitoa, puuroja, velliä, marjakeittoa, siskonmakkaraa, nakkeja ja lämpiminä ruokalajeina esimerkiksi lihapullia, pihvi- tai paistilihaa sekä erilaisia keittoja ja laatikkoruokia.
Juoppoutta vastaan: Raittiusravintolat ja -kahvilat
1800-luvun jälkipuoliskolla raittiusliike vaikutti voimakkaasti työväestölle suunnattuun ruokala- ja ravintolatoimintaan. Säätyläistö tuomitsi työläisten alkoholinkäytön liian humalahakuisena ja näki sen aiheuttavan sosiaalisia ongelmia. Raittiusliike sai laajaa kannatusta myös työväestön keskuudessa. Työväenyhdistyksissä käytiin paljon keskustelua ja kiistoja siitä, tulisiko yhdistysten ravintoloissa tarjoilla alkoholia vai ei. Esimerkiksi Helsingin Työväenyhdistyksen ensimmäisessä ravintolassa anniskeltiin miedompia alkoholijuomia, mutta osa jäsenistä olisi halunnut lopettaa anniskelun kokonaan. Alkoholinmyyntiä kuitenkin perusteltiin sillä, että siitä saatiin tuloja ja että muuten työmiehet menisivät muualle syömään.
Työmiesten juopottelun yhtenä syynä pidettiin puutteellista ruokavaliota ja siten yksi keino raittiuden edistämiseen oli työväestön ruokailun kehittäminen. Raittiusyhdistykset avasivat työväestölle suunnattuja raittiusravintoloita tilanteen parantamiseksi. Helsingissä ensimmäisinä avattiin vuonna 1884 Aura Kolmikulmaan ja Wanda Pitkänsillan viereen. Muutamassa vuodessa raittiusravintoloiden määrä oli Helsingissä kasvanut jo kolmeentoista. Tarve raittiusravintoloille väheni sitä myötä, kun vuosisadan vaihteen jälkeen alkoholin käyttöä rajoitettiin niin kunnallisella kuin valtiollisella tasolla.
Kansanomaisempaa ravintolakulttuuria: Elannon ruokalat
Vuonna 1905 Helsingissä perustettu Osuusliike Elanto avasi ensimmäisen kahvilansa vuonna 1908 osoitteeseen Mikonkatu 8. Kahvila oli suosittu ja seuraavana kesänä avattiin Annankatu 6:een toinen edullinen kahvila, joka oli suunnattu työväestölle. Jatkossa kahviloita perustettiin usein Elannon leipomo-myymälöiden yhteyteen.
Elannon päämääränä oli kahviloidensa ja ravintoloidensa kautta tehdä ravintolassa ruokailemisesta kansalle helpommin lähestyttävää ja hintojen puolesta mahdollista. Tästä huolimatta Elannolla oli eri luokille omat ravintolansa. Fyysisesti ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan ravintolat sijaitsivat usein samassa rakennuksessa, mutta niihin mentiin sisään eri ovista.
Raittiusaatteen hengessä Elannon ravintoloissa ei tarjottu alkoholia ennen 1960-lukua. Alkoholittomuuden yhtenä tavoitteena oli se, että naisetkin saattoivat ruokailla ravintoloissa ilman miesseuraa.
Take-awayta porttöörillä
Ruokaloista tai Helsingissä esimerkiksi Elannon keittiön yhteydessä sijainneesta annosruokalasta pystyi ostamaan ruokaa myös kotiin vietäväksi. Lounaan tai päivällisen kuljettamiseen saatettiin käyttää porttööriä eli ruuankanninta (ruots. matportör). Valmiin ruuan ostaminen helpotti työssäkäyvien työläisnaisten arkea, sillä kaikilla ei ollut aikaa valmistaa ruokaa alusta asti itse pitkän työpäivän jälkeen. Porttööriruoka kuului myös keskiluokan arkeen: erityisesti naimattoman henkilön tai nuoren parin saattoi nähdä porttööri kädessään kiiruhtamassa kotiin päivällispöytään.
Ruoka-apua elintarvikepulan keskellä
Osana hyväntekeväisyystoimintaansa ylemmät luokat organisoivat väliaikaista ruuanjakelua sekä erilaisia köyhille tarkoitettuja ruokaloita. Ruokaloita perustettiin ympäri Suomea köyhien lasten tai työttömien hyväksi. Esimerkiksi vuonna 1861 helsinkiläinen rouvasväenyhdistys avasi everstinna Aurora Karamzinin rahoittaman keittolan, jossa päivittäinen keittoannos voitiin tarjota 16 hengelle keittolan tiloissa tai myydä kotiin vietäväksi.
Ensimmäisen maailmansodan (1914–1918) aikana elintarvikkeiden saanti vaikeutui ja seurannut ruuan hinnan nousu hankaloitti erityisesti köyhien ja työläisten ruoanhankintaa. Työväestö kannattikin kunnallisten kansankeittiöiden perustamista. Helsingissä niitä perustettiin kaupunginvaltuuston asettaman Kansanravitsemushallituksen toimesta vuoden 1917 aikana seitsemän eri puolille kaupunkia. Seuraavana vuonna valmistui Sofiankadulle Helsingin keskuskeittola, joka jatkoi toimintaansa myös sodan jälkeen. Myös Turkuun perustettiin sodan aikana ainakin yksi kunnallinen kansankeittiö.
Ero aikaisempiin hyväntekeväisyyshengessä perustettuihin ruokaloihin oli se, että kansankeittiöiden toiminnan organisoivat kunnat yhteistyössä Valtion kotitaloustoimikunnan kanssa. Idea saatiin ulkomailta, missä lähes jokaiseen keskieurooppalaiseen kaupunkiin perustettiin sodan aikana kansankeittiöitä. Keittiöiden keittoruokaa tarjottiin ensisijaisesti kaikkein köyhimmille sekä perheille, joissa oli paljon lapsia. Jos ruokaa riitti, sitä voitiin antaa kaikille haluaville. Kansankeittiöiden kannattajien mukaan niiden avulla pystyttiin tehokkaasti avustamaan avun tarpeessa olevia. Keskittämällä ruuan valmistus säästettiin niin raaka-aineita kuin polttopuitakin, joista molemmista oli sota-aikana pula.
Keittoja, vellejä, muhennoksia -artikkelipari on muokattu versio Hotelli- ja ravintolamuseon samannimisestä entisestä verkkonäyttelystä.
Lähteet
Helin, Martti: Jos et syä nin kattele. Tamperelaisesta ruokaperinteestä. Tampere-Seura, Tampere 1990.
Helsingin työväenyhdistys 40-vuotias. Helsingin työväenyhdistys, Helsinki 1924.
Hirvonen, Kauko (toim.): Kansankahvilasta Pesiaaliin. 80 vuotta JTY:n ravintoloita. Jyväskylän teatteritavintolat, Jyväskylä 1996.
Kanerva, Unto: Pumpulilaisia ja pruukilaisia. Tehdastyöväen työ- ja kotioloja Tampereella viime vuosisadalla. Tammi, Helsinki 1946.
Kanerva, Unto: Liinatehtaalaisia ja ”tehtaanmaistereita”. Pellava- ja verkatehtaan työoloja ja tehdastyöväen sivistysharrastuksia viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Tampere-Seura, Tampere 1972.
Lepistö, Vuokko: Joko Teillä on primuskeitin? Kotitalousteknologian saatavuus ja tarjonta Helsingissä 1800-luvun puolivälsitä 1910-luvun lopulle. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1994.
Niskanen, Aino: Osuusliike rakentaa. Ajankuvia arkkitehtuurista. Tammi, Helsinki 1987.
Nurmi, Virpi: Lasinpuhaltaja ruoka ja juoma. Tutkimus tehdastyöläisten ruokakulttuurista 1900-luvun alkupuolella. Turun yliopiston kansantieteen laitoksen toimituksia 15. Turun yliopisto, Turku 1986.
Sarantola-Weiss, Minna (et. al.) (toim.): Kulman takana Elanto! Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 2005.
Sillanpää, Merja: Happamasta makeaan. Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Hyvää Suomesta, Vantaa 1999.
Snellman, Hanna: Tukkilaisten tulo ja lähtö. Kansatieteellinen tutkimus Kemijoen metsä- ja uittotyöstä. Pohjoinen, Oulu 1996.
Sulkunen, Irma: Raittius kansalaisuskontona. Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1986.
Tarasti, Kristiina: Elämänluukku. Valtioravitsemiskeskus 1948–1988. Valtionravitsemiskeskus, Vantaa 1987.
Toivanen, Minna: Työläisten ruokakulttuurin muutokset. Kotitalous 12/1988.
Toivanen, Minna: Helsinkiläistyöläisten ruokakulttuurista. Narinkka, Helsinki 1990. Vainio-Korhonen, Kirsi: Ruokaa, vaatteita, hoivaa. Naiset ja yrittäjyys paikallisena ja yleisenä ilmiönä 1700-luvulta nykypäivään. SKS, Helsinki 2002.
hrm