Keittoja, vellejä, muhennoksia – Työläisten ruokailu teollistuvassa Suomessa, osa 1
Maaseudulla piiat ja rengit sekä kaupungeissa käsityöläisten kisällit ruokailivat yhdessä isäntänsä kanssa. Ruoka sekä nukkumapaikka olivat luonnollinen osa työntekijän palkkaa. Teollistumisen myötä tilanne kuitenkin muuttui. Työtä ei enää tehty aina kotona, vaan töihin lähdettiin esimerkiksi tehtaaseen, satamaan tai konepajalle. Kaikki eivät siten ehtineet lounasaikaan kotiin syömään, vaan työpäivän aikana tapahtunut ruokailu piti järjestää uudelleen.
Yhteiskuntaluokkien välillä vallitsi ruokailun suhteen suuret erot. Varakkaampi osa väestöstä nautti usean ruokalajin illallisia ja osti ulkomailta tuotuja siirtomaatavaratuotteita, kuten mausteita ja rusinoita. Työväestö puolestaan söi hyvin yksinkertaisesti. Työväestön ruokavalio koostui pääasiassa puurosta, vellistä, ruisleivästä, perunoista, juureksista, kahvista, maidosta ja kalasta. Lihaa syötiin harvoin. Ruoanvalmistusta rajoittivat rahan puute, pienet tilat ja keittiövälineiden yksinkertaisuus. Helsingissä työläisille tyypillinen asumismuoto oli hellahuone, jossa huoneen lämmittämiseen käytetty uuni tai kakluuni toimi myös ruoanvalmistuspaikkana. Uuniin laitettiin kolmijalka, jonka päälle asetetussa kattilassa valmistettiin keittoja, puuroja ja vellejä. Tampereella työläisille rakennettiin 1800-luvun loppupuolella osakeittiöasuntoja, joissa asukkaat jakoivat talon keskellä sijainneen yhteiskeittiön.
Artikkeliparin tässä osassa tutustumme työväen ruokailuun tehtaissa, toreilla ja työmailla. Jälkimmäisen, kesäkuussa julkaistavan osan aiheena ovat työväelle suunnatut ruokalat.
Lounas- ja kahvitauolla piippujen varjossa
Vasta vuoden 1930 työturvallisuuslaki velvoitti työnantajia järjestämään työntekijöilleen ruokailuhuoneen ja mahdollisuuden lämmittää ruokansa. Tehtaiden yhteyteen kuitenkin perustettiin omia työntekijöitä varten tehdasruokaloita 1840-luvulta lähtien. Olihan myös työnantajan etu, että työntekijät jaksoivat tehdä töitä kunnolla.
Tehtaanomistajat saattoivat joko vuokrata tilan yksityiselle ruokalayrittäjälle, ylläpitää ruokalaa itse tai luovuttaa tilat työläisten osuuskunnalle, joka vastasi ruokalan pyörittämisestä. Tehdasruokaloiden lukumäärä kasvoi kuitenkin hitaasti, sillä työntekijät suhtautuivat niihin epäluuloisesti ja pitivät niitä liian kalliina. Työntekijät söivät mieluummin omia eväitään tai pienemmillä tehdaspaikkakunnilla kävivät kotona syömässä.
Naisten ja miesten ruokasalit erikseen
Tamperelaisen Finlaysonin tekstiilitehtaan ruokalan ruokasali oli jaettu väliseinällä naisten ja miesten puoleen. Erillisillä ruokasaleilla pyrittiin suojelemaan naisten siveellisyyttä: erityisesti nuoria, naimattomia naisia ei haluttu altistaa miesten huonoille vaikutuksille.
Tarjolla oli keittoruokaa, joka syötiin savikulhoista. Ruokajuomaksi sai maksutta kaljaa. Ruokapöydissä oli laatikot, joissa säilytettiin leipää ja lusikoita, jotka tuli ruokailun jälkeen nuolla puhtaaksi. Kerran viikossa ruokalan piiat kävivät keräämässä lusikat pestäväksi. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Finlaysonin ruokalan suosituimpia tuotteita oli rievä, jota myytiin päivittäin kaksi sataa niin evääksi kuin kotiin vietäväksi. Rievä on ohrasta valmistettu hiivaleipä, joka on ollut suosittu nimenomaan Tampereen alueella.
Ruokaloita erityisesti lapsityöntekijöitä varten
Forssan puuvillatehtaalla sekä Tervakosken paperitehtaalla oli 1800-luvun puolivälissä ruokala, joka oli perustettu erityisesti sellaisia lapsityöntekijöitä varten, jotka tulivat tehtaaseen töihin muilta paikkakunnilta. Maaseudulla lapset olivat aina osallistuneet maatilojen töihin ja teollisuudessakin lapsityövoiman käyttöä pidettiin luonnollisena ja hyvänä asiana. Työnteon uskottiin kasvattavan lasten kuuliaisuutta ja moraalia. Monille työläisperheille lasten saamat ansiot olivat välttämätön osa toimeentuloa. Forssan tehtaanruokala Kosthollissa lapsille keitettiin päivälliseksi muun muassa herne- ja perunakeittoa. Muut ateriat jäivät lasten omalle vastuulle, ja usein he mutustelivat vain päivälliseltä mukaan otettua leipää.
Eväspullo lämpimänä villasukassa
Ruokaloiden perustamisesta huolimatta moni tosiaan suosi omia eväitä. Joku perheenjäsenistä saattoi myös tuoda ruoan lounastauolla työmiehen työpaikalle. Eväskääröistä löytyi tavallisesti keittoa, puuroa, voileipiä, kananmunia, makkaraa, suolakalaa, maitoa, pannukakkuja ja ohukaisia. Kahvi ja maito kuljetettiin lasi- tai peltipullossa, joka pidettiin lämpimänä villasukassa. Paperitehtaassa pullot käytiin lämmittämässä liimakamarin kuumassa vesitiinussa.
Kahvia joka aterialla
Suuri osa näistä tehdastyöläisistä, etenkin nuoremmat naispuoliset, eivät pidä itsellensä soveliasta ei tarkoituksenmukaista ruokaa. Varain puute ei liene tähän syynä, mutta kentiesi on liian vähän aikaa päivällisateriaa varten annetussa yhden tunnin joutilaisuudessa, joka aikamäärä näkyy olevan tavallinen ei ainoastaan nyt puheenaolevassa teollisuuden lajissa, vaan myös muissakin maamme tehtaissa. Niille työntekijöille, joiden itse täytyy toimittaa ruokansa laittaminen, on vaikeata annettuna aikana ennättää saada ruoka kunnolla valmistetuksi; näin ollen ruoka ei pääse täydellisesti sulamaan eikä tule täysin määrin ruumiin hyväksi. Kahvi, joka on helposti laitettua ja aina käsillä sekä sen lisäksi erinomaisen haluttua nautittavaksi, tulee sentähden ynnä leivän kanssa monellekin pääravinnoksi.
– Ote vuonna 1884 lakiehdotusta alaikäisten työnteosta tehtaissa valmistelemaan asetetun komitean mietinnöstä (Kanerva, 1946).
Ammattientarkastajat kritisoivat erityisesti naispuolisten tehdastyöläisten tapaa korvata lämmin ateria pelkällä kahvilla ja kuivalla leivällä, vaikka tehtaassa olisikin ollut ruokala. Käytäntöä pidettiin epäterveellisenä, vahingollisena ruoansulatukselle ja sen pelättiin pidemmällä tähtäimellä heikentävän työläisten työkykyä. Kahvilla oli kuitenkin niin keskeinen asema tehtaantyttöjen ruokavaliossa, että kahvipannu oli usein ensimmäinen keittiöväline, joka omaan talouteen hankittiin.
Kahvinjuonti levisi 1870-luvulla yläluokan erikoisuudesta koko kansan arkijuomaksi. Samalla se yhdessä tarkasti määriteltyjen työaikojen kanssa muutti työväestön ruokatapoja. Teollisuustyön myötä työntekijöiden työrytmi sekä ateriointi oli sidottu tiettyihin kellonaikoihin. Voileipien kera nautittu aamukahvi korvasi aamupalan ja aamiaisen, jotka olivat aikaisemmin sisältäneet myös lämpimiä ruokia. Iltapäivällä nautitun kevyen väliaterian sijaan juotiin vain iltapäiväkahvit.
Vuoteen 1890 asti tehdastyöläisillä oli yleensä työpäivän aikana kolme taukoa: aamu- ja iltapäivällä puolen tunnin kahvitauot ja tunnin ruokatauko noin puolilta päivin. Suurempi taukojen määrä on johtunut myös siitä, että työpäivät olivat nykyistä pidemmät: jopa 13,5 tuntia. Nykypäivälle tyypillinen kahdeksan tunnin työpäivä ja tunnin lounastauko vakiintuivat 1920-luvulla.
Valmisruokaa ruokaputkasta tai kaupustelijoilta
Yksi mahdollisuus ostaa valmista ruokaa työpäivän aikana tai sen jälkeen olivat kaupunkien toreilla sekä suurimpien työmaiden läheisyydessä sijainneet erilaiset ruokakojut. Helsingissä tällaisia kojuja oli muun muassa Kauppatorilla, Hakaniementorilla sekä Rautatientorilla.
Helsingin Kauppatorilla oli Etelärannan puolella Vanhan Kauppahallin vieressä pöytärivistöjen täyttämä alue, jossa lähistöllä työskennelleet kävivät nauttimassa lounaaksi esimerkiksi liha- tai hernesoppaa, sillisalaattia tai riisivelliä. Iso osa asiakkaista oli viikkomiehiä, jotka kävivät aterioimassa samassa kojussa joka päivä, mutta maksoivat laskunsa vasta tilipäivänään. Kojujen pitäjille kertyi suuria tappioita viikkomiehistä, jotka siirtyivät muualle ruokailemaan maksamatta ruokavelkaansa.
Turun Kauppatorilla puolestaan myytiin rattailla olevista tynnyreistä rusina- ja perunasoppaa ostajien omiin astioihin. Pannukakkua, hilloa ja omenapaistikkaita oli tarjolla torin läntisen sivustan kojuissa.
Lokomotiiveista ruokamatameihin
Työmaiden läheisyydessä sekä satamissa kiertelevien ruoanmyyjien myyntivalikoimassa oli muun muassa kahvia, leipää, pannukakkuja ja piirakoita. Helsingin Sörnäisten sataman ruoanmyyjiä kutsuttiin lokomotiiveiksi. Heiltä löytyi koreistaan myös viinapullo, josta tarjota ryyppy satamatyöläisille.
Ruokakojujen ja -kauppiaiden ohella vatsan sai täyteen ruokamatameiksikin kutsuttujen naisten luona, jotka tarjosivat valmista ruokaa omasta kodistaan. Perheetön mies saattoi ryhtyä kuukausimieheksi eli sopia nauttivansa matamilla säännöllisesti kolme ateriaa päivässä.
Ruoanmyyjät olivat useimmiten naisia. Ennen vuoden 1879 elinkeinovapauslakia kauppaa saivat käydä vain sellaiset henkilöt, joille oli myönnetty siihen oikeus. Lupa ruokalan pitämiseen tai ruoan myyntiin toreilla voitiin kuitenkin antaa sosiaalisin perustein henkilölle, joka ei muuten pystynyt elättämään itseään ja perhettään. Monesti tällaiset henkilöt olivat nimenomaan leskiä tai naisia, joiden mies ei syystä tai toisesta pystynyt huolehtimaan perheensä toimeentulosta.
Keittoja, vellejä, muhennoksia -artikkelipari on muokattu versio Hotelli- ja ravintolamuseon samannimisestä entisestä verkkonäyttelystä. Lue toinen osa täällä.
Lähteet
Helin, Martti: Jos et syä nin kattele. Tamperelaisesta ruokaperinteestä. Tampere-Seura, Tampere 1990.
Helsingin työväenyhdistys 40-vuotias. Helsingin työväenyhdistys, Helsinki 1924.
Hirvonen, Kauko (toim.): Kansankahvilasta Pesiaaliin. 80 vuotta JTY:n ravintoloita. Jyväskylän teatteritavintolat, Jyväskylä 1996.
Kanerva, Unto: Pumpulilaisia ja pruukilaisia. Tehdastyöväen työ- ja kotioloja Tampereella viime vuosisadalla. Tammi, Helsinki 1946.
Kanerva, Unto: Liinatehtaalaisia ja ”tehtaanmaistereita”. Pellava- ja verkatehtaan työoloja ja tehdastyöväen sivistysharrastuksia viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Tampere-Seura, Tampere 1972.
Lepistö, Vuokko: Joko Teillä on primuskeitin? Kotitalousteknologian saatavuus ja tarjonta Helsingissä 1800-luvun puolivälsitä 1910-luvun lopulle. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1994.
Niskanen, Aino: Osuusliike rakentaa. Ajankuvia arkkitehtuurista. Tammi, Helsinki 1987.
Nurmi, Virpi: Lasinpuhaltaja ruoka ja juoma. Tutkimus tehdastyöläisten ruokakulttuurista 1900-luvun alkupuolella. Turun yliopiston kansantieteen laitoksen toimituksia 15. Turun yliopisto, Turku 1986.
Sarantola-Weiss, Minna (et. al.) (toim.): Kulman takana Elanto! Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 2005.
Sillanpää, Merja: Happamasta makeaan. Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Hyvää Suomesta, Vantaa 1999.
Snellman, Hanna: Tukkilaisten tulo ja lähtö. Kansatieteellinen tutkimus Kemijoen metsä- ja uittotyöstä. Pohjoinen, Oulu 1996.
Sulkunen, Irma: Raittius kansalaisuskontona. Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1986.
Tarasti, Kristiina: Elämänluukku. Valtioravitsemiskeskus 1948–1988. Valtionravitsemiskeskus, Vantaa 1987.
Toivanen, Minna: Työläisten ruokakulttuurin muutokset. Kotitalous 12/1988.
Toivanen, Minna: Helsinkiläistyöläisten ruokakulttuurista. Narinkka, Helsinki 1990.
Vainio-Korhonen, Kirsi: Ruokaa, vaatteita, hoivaa. Naiset ja yrittäjyys paikallisena ja yleisenä ilmiönä 1700-luvulta nykypäivään. SKS, Helsinki 2002.
hrm