Kasvissyönti kasvoi aatteista
Sadonkorjuun yltäkylläisyyden keskellä yhä useampi haluaa varata tietoisesti aikaa pohtiakseen valintojaan ja kokeillakseen käytännössä miltä kohtuullisempi lihan kuluttaminen tuntuisi.
Ruokaperinteen näkökulmasta esimerkiksi lihattoman lokakuun sijainti vuodenkierrossa ei voisi oikeastaan olla osuvampi, sillä syksy ja alkutalvi olivat teurastuksen ja metsästyksen aikaa.
1700- ja 1800-lukujen Suomessa tuoretta lihaa ei ollut saatavilla tavallisissa talouksissa ympärivuotisesti, ja lokakuu oli niitä harvoja kuukausia jolloin sitä saatiin. Muulloin syötävä liha oli usein suolattua tai muulla tapaa säilöttyä.
Vegetarismin määritelmä oli alkujaan löyhempi kuin nykyään, ja saman termin alle luettiin esimerkiksi raakaravinnosta koostuva ruokavalio, veganismi ja lakto-ovo-vegetarismi. Suhtautuminen maitoon oli sallivampaa, eikä maitotuotteista luopumista pidetty välttämättömänä.
Vegetarismi alkoi vakiintua Suomeen 1910-luvulla, ja raakaruoka herätti kiinnostusta hieman myöhemmin 1920-luvulla, kun keitetyn ja raa’an ravinnon eroavaisuuksiin alettiin kiinnittää huomiota. Oskari Johnson esitelmöi tuolloin kuudennessa pohjoismaisessa vegetaristisessa kongressissa juuri raa’an ravinnon korkeamman vitamiinipitoisuuden puolesta, sekä suositteli luopumaan lihan lisäksi vehnäjauhoista ja sokerista. Kuulostaa tutulta, eikö?
Nimimerkki ”Eräs joukosta” kääntyi tammikuussa 1918 Terveyden lukijoiden puoleen pyytäen neuvoja maidon ja voin korvaamiseen. Nimimerkin motiivina oli eläinoikeusetiikka, sillä maidon tuotannon vuoksi vasikka oli erotettava emosta, mikä aiheutti lehmälle kärsimyksiä. Myöhemmin samana vuonna saatiinkin lukea myönteisiä kokemuksia maidottomasta ruokavaliosta. Lisäksi Eino Raita osasi ehdottaa voin korvikkeeksi oliiviöljyä, maidon suhteen hän sen sijaan oli neuvoton ja toivoi lisää keskustelua aiheesta.
Tiina Piirainen, Itsekuria ja idealismi: vegetarismi Suomessa vuosina 1900-1929, 2013
Vegetarismi liittyi alkujaan tiiviisti raittiusaatteeseen, ja länsimäisen vegetarismin juuria voi seurailla aina antiikin Kreikkaan saakka. Osaltaan vegetarismin kehitykseen vaikutti myös 1800-luvun valistusfilosofia, jonka myötä myös eläinten oikeuksiin kiinnitettiin enemmän huomiota. Suomeen vegetarismi saapui 1800-luvulla Saksan, Ruotsin ja Venäjän kautta. Suomen vegetaristinen yhdistys omaksui sääntönsä hyvin pitkälti ruotsalaisen Svenska Vegetariska Föreningeniltä.
Ensimmäisen kerran vegetarismi mainitaan Finlands Allmänna Tidning -lehdessä vuonna 1865. Artikkeli kuvailee kasvisruokavalion terveysetuja, ja kehottaa käyttämään niitä eläinkunnan tuotteita jotka eivät vaadi teurastusta. Artikkeli valottaa myös vegetarismi-termin syntyä: se tuli latinankielisestä sanasta vegetus, joka tarkoitti voimakasta, tervettä ja tyytyväistä. Vegetaristien moraalisiksi ihanteiksi mainittiin kristillinen rakkaus, kieltäymys ja nautinnonhimojen hallitseminen.
Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin myös Uudessa Suomettaressa kerrottiin kasvissyönnistä ja siihen liittyvästä henkisestä puolesta. Artikkelissa muun muassa listataan 24 ”Wegetarisen elintawan perustetta”.
Ensimmäisiä Suomeen saapuneita kasviskeittokirjoja on Tukholmassa 1871 julkaistu Vegetabilisk kokbok, jossa ruokalista -suositusten lisäksi helppoja reseptejä ja neuvoja ruokavalion suhteen. Varhaisimpia suomalaisia kasviskeittokirjoja taas on Helene Seilingin Vegetariansk kokbok (1894). Teos tarjoilee Vegetabilisk kokbokin tavoin reseptejä ja ohjeita ruokavalion suunnitteluun. Seilingin mukaan kotimaiselle kasviskeittokirjalle oli tarvetta, sillä kiinnostus vegetarismia kohtaan oli kasvussa.
Suomessa vegetaristien ihanteisiin kuuluivat esimerkiksi luonnonmukainen elämä ja terveydenhoito. Lihansyöntiin suhtauduttiin hyvin kriittisesti, eikä muitakaan nautintoaineita kuten alkoholia tai kahvia pidetty hyväksyttävinä. Luontaishoitojen kannatus näyttäytyi myös lääkekriittisyytenä. Käytännöllisistä syistä merkittävin oli ehkä lihan hinta, sillä se oli kallis elintarvike. Toisaalta myös eettiset syyt olivat painavia, ja lihantuotannon ongelmat puhuttivat jo 1900-luvun alussa.
Vegetarismia edistivät Suomessa yksityiset henkilöt sekä erilaiset yhdistykset ja seurat. Teosofinen seura kannatti 1900-luvulla vegetaristista ruokavaliota. Heidän uskomustensa mukaan niin kasvit, eläimet kuin kivetkin ovat yhtä harmonista kokonaisuutta. Lihansyönti rikkoi tuota harmoniaa.
Anna Kurimo (1869-1938 ) oli suomalaisen vegetarismin edellekävijä. Kurimo suomensi ja kirjoitti itse kasvisruokavaliota ja luontaishoitoja käsitteleviä kirjoja. Lisäksi hän oli Terveys-lehden päätoimittaja, sekä mukana perustamassa Suomen Vegetaristista yhdistystä 1913. Raittiusliikkeen ja kristillissosiaalisen siveellisyystyön puolestapuhujana tunnettu Alli Trygg-Helenius (1852-1926) oli myös vegetarismin kannattaja.
Lääkäri Edward Wilhelm (Wille) Lybeck (1864–1919) perusti Mänttä-Vilppulaan luontaishoitoja ja kasvisruokavaliota hyödyntäneen parantola Elämänmäen. Elämänmäen elämänmenosta voit lukea lisää viime vuoden hankkeemme blogista täällä. Vegetarismi olikin tuttua monille juuri lepokotien ja parantoloiden yhteydestä, missä se usein oli osa hoitoa. Nora ja Maiju Pöyhönen olivat äiti ja tytär, jotka kumpikin toimivat ahkerasti kasvisruuan ja viljelyn edistämiseksi. Nora Pöyhönen järjesti mm. kursseja, joilla opeteltiin jäkäläleivän ja pihlajarieskan valmistusta, ja toimi kotitalousopetuksen järjestämistä varten asetetussa komiteassa 1908–1915.
Kasvisruokavalio otettiin kuitenkin monin paikoin varsinkin työläisväestön keskuudessa nikotellen vastaan. Fyysisen työn tekijät pitivät arvokkaana energiapitoisia ruokia, mikä selittää osaltaan miksi liha, voi, maito ja kerma olivat arvokkaita. Kasviksia pidettiin joko herrojen tai lehmien ruokana.
Samaan aikaan kuitenkin esimerkiksi Helsingissä toimi useita kasvisravintoloita. Ravintolat mainostivat toimintaansa lehtien palstoilla, kuten esimerkiksi terveellistä kasvisruokaa tarjoillut neiti A.Forss Fredrikinkadulla, joka tarjosi herroille 35 mk ja daameille 30 mk kuukausimaksua. Kasarminkadulla vuonna 1895 avautui rouva H.Levanderin ruokala, ja rouva Karin Boldtin ruokala toimi Alenksanterinkadulla 1900-luvulla. Jälkimmäisen ruoka sai kehuja, ja itse kasvatetut kasvikset erityiskiitoksia. Terveysnäkökulmaa toiminnassaan painotti ravintola Reform. Sekä Reform että Boldt toimivat 1910-luvulle asti, mutta ensimmäinen maailmansota koitui niiden kohtaloksi. Ravintoloiden ja ruokaloiden lisäksi Helsingissä toimi Vegetus-niminen kotitalouskoulu vuonna 1909. Edith Olssonin perustamassa kotitalouskoulussa oli myös ravintolatoimintaa.
Millä liha sitten korvattiin ennen tofua ja soijavalmisteita?
Monet keittokirjat ohjeistavat papujen lisäksi käyttämään herneitä ja pähkinöitä, mutta esimerkiksi ruotsin markkinoilla oli muutamia ”lihankaltaisia” korvikevalmisteita. Osa keittokirjoista kehottaa myös lisäämään sieniä ruokavalioon. Lihasta kehotettiin luopumaan vähitellen, vaikka suhtautuminen lihansyöntiin oli hyvin torjuvaa.
Vegetarismilla on siis Suomessakin jo yli satavuotinen historia. Nykyään vegetaristit, vegaanit ja raakaruuan suosijat erotellaan selvemmin toisistaan kuin noina alun vuosikymmeninä. Ruokavaliovalintoihin vaikuttavat monilla varmasti edelleen osin samat kriteerit kuin tuolloinkin: luonnollisuus, taloudellisuus, terveellisyys ja eettisyys. Kasvissyönti on etääntynyt 1900-luvun alun aatteellisista juuristaan, kuten raittiusliikkeestä ja teosofiasta. Toisaalta kriittisemmät lukijat voivat ajatella, että nykyään ruokavalioista on muodostunut oma uskontonsa.
Piirainen, Tiina. Itsekuria ja idealismia: Vegetarismi Suomessa vuosina 1900-1929, pro gradu -tutkielma, 2013, Oulun yliopisto. (http://herkules.oulu.fi/thesis/nbnfioulu-201303191111.pdf)
Merja Sillanpää, Happamasta makeaan. Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. 1999, Vantaa:Hyvää Suomesta.
Uusi Suometar, Wegetarismista. 24.8.1889, http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/8977?term=vegetarismi&term=Vegetarismista#?page=2
hrm