Joululeivän historiaa
Tulisiko joulu ilman keittiöstä leviävää leivonnaisten tuoksua? Leipominen on kuulunut vuoden vaihteen pimeään aikaan jo ennen kristinuskon saapumista. Joulun myötä vanhat merkitykset ovat muuntuneet uusiksi perinteiksi.
Leivällä, erityisesti ruisleivällä, on ollut suomalaisessa ruokaperinteessä tärkeä rooli. Sitä syötiin lähes joka aterialla, ja myös puutteen keskellä sitä pyrittiin leipomaan käyttämällä korvikkeita, kuten pettua. Leivällä oli kunniapaikkansa joulun juhlapöydässä, jota varten leivottiin suuri joululeipä. Joululeipään liittyvät perinteet ovat muiden ruoka- ja juomaperinteiden tavoin vaihdelleet talosta ja pitäjästä toiseen, mutta niiden keskeiset piirteet ovat samankaltaiset.
Varsinainen joululeipä leivottiin rukiista, mutta sen lisäksi tehtiin esimerkiksi itäsuomalaisissa kodeissa juhlapiirakoita. Joululeipänä monissa kodeissa syödään vielä nykyäänkin limppua. Varikoislimppu oli tärkein joululeipä myös ennen vanhaan. Se tehtiin makeaksi maltailla ja leivottiin ruisjauhoon. Limpun tuli olla vahvan makuista, mutta makeaa. Säätyläisten piirissä syötiin joululeipänä vörtbrödiä, vierreleipää. Vierre leivontaan saatiin jouluoluen panon sivutuotteena.
Varikoisiin eli maustelimppuihin käytettiin ruista ja ohraa ja mausteeksi siirappia tai sokeria. Sekaan laitettiin myös mausteita, kuten fenkolia ja pomeranssia. Ne ovat nykyisten joululimppujen eli setsuurien esi-isiä. Nykyään emme kuitenkaan enää voitele joululimppuja lehmän tai sian verellä eli lepällä, mutta aikanaan näin tehtiin. Joululeivällä oli myös uhrilahjan luonne.
Joululeivän seremoniallisesta roolista kertoo myös sen perinteinen koristeleminen isolla ristillä. Risti painettiin leivän päälle tavallisesti isoilla aitan avaimilla, mutta joskus myös viillettiin veitsellä. Joululeipä oli usein myös päätä huimaavan kokoinen, ja joissain taloissa sille tehtiin pienemmistä leivistä tai kakkusista jalat. Leipä asetettin pöydän keskelle kunniapaikalle, missä se sai olla koskemattomana koko joulun. Joissain paikoin erikokoisista leivistä tehtiin pöydälle suuri keko, jonka joukossa saattoi olla myös rieskoja tai juustoja. Joskus koko komeuden päälle sytytettiin vielä kynttilä palamaan.
Jos talossa leivottiin vain yksi joululimppu oli sekin yleensä suurikokoinen, joissain taloissa jopa niin suuri, että se hädin tuskin mahtui edes uuniin. Suurta leipää ei sopinut syödä, sillä se olisi tietänyt tuhoa tulevan vuoden satoon, mutta pienempiä leipiä syötiin jouluruokien kanssa. Joululeivän tärkeä asema näkyi myös sen saamassa kohtelussa, sitä ei sopinut varistella pöydälle eikä lattialle. Jos joku onneton näin teki, hänen uskottiin joutuvan puutteen ja nälän uhriksi tulevana vuonna.
Joululeipä kätkettiin jouluajan päätyttyä esimerkiksi aittaan, missä sitä säilytettiin pitkälle kevääseen. Eri paikkakunnilla on erilaisia tapoja myös joululeivän syömäajankohdan suhteen, esimerkiksi Nurmijärvellä se syötiin laskiaisena ja toisin paikoin vasta kun toukotyöt aloitettiin. Inkerinmaalla leipä otettiin esiin Yrjön päivänä, kun karja laskettiin laitumille ja syötettiin vain eläimille. Joululeivän ajateltiin tuovan karjaonnea ja runsasta satoa.
Talve, Ilmar. Suomen Kansankulttuuri: Historiallisia päälinjoja, 1979, Länsi-Savo Oy: Mikkeli
Vuolio, Kaisu. Suomalainen joulu, 1981, WSOY
Kuva:
Aino Närhi pistelemässä leipiä haarukalla, ettei niistä tulisi kohokuorisia. Kohokuoriseksi sanottiin leipää, joka paistuessaan ensin kohosi, mutta painui sitten kasaan jolloin kuoren ja taikinan väliin jäi ilmaa. Tällainen leipä oli usein kovettunutta, ja sitä pidettiin epäonnistuneena.Pekka Helin / Keski-Suomen museon kokoelmat. Julkaistu CC-BY 4.0 -lisenssillä. Katso koko kuvasarja täältä https://flic.kr/s/aHsk34WBje!
hrm