Elokuu kasvattaa rukiin ja täyttää kouluruokalan
Viimeinen kesäkuukausi kului maanviljelijä-Suomessa pitkälti pellolla kypsyvää satoa ja ilmoja tarkkaillessa. Nykyään elokuuta leimaa kansainvaellus, kun koululaiset palaavat opinahjoihin. Katsahdetaan siis kuun vaihteen kunniaksi ensin elokuun perinteisiin, ja sitten kouluruokailun historiaan!
Elokuun nimi on Kustaa Vilkunan mukaan ollut vielä Agricolan Rucouskirian kalenterissa mätäkuu ja kylvökuu. Mätäkuun historiasta kirjoitimme jo aiemmin pienen pätkän, jonka voit lukea täältä! Jälkimmäinen nimitys taas liittyy yhteen elokuun tärkeimmistä tapahtumista, nimittäin rukiinkylvöön. Kuun vaihteita seurattiin tarkasti, sillä ajateltiin että kasvavan kuun aikaan kylvetty ruis kasvoi hyvin.
Elokuussa saatiin myös ainakin eteläisemmässä Suomessa ensimmäiset uudet perunat.
Kyllä, uusia perunoita saatiin tuolloin vasta loppukesällä!
Elokuun lopulla on vietetty ensimmäistä syyspäivää. Tarkemmin sanottuna tuo päivä on ollut Perttylin päivä, eli 24.8., joka on ollut syksyn ensimmäinen päivä jo ainakin 1600-luvun kalentereissa. Monille koululaisille syksy alkaa kuitenkin jo elokuun toisella viikolla, kun koulunpenkit kutsuvat taas. Suomalaiset ovat ylpeitä ilmaisesta kouluruuastaan, eikä suotta! Kouluruokailun historia on
Tapakasvatusta ja vaatetusapua – kouluruokailun lyhyt historia
Jaksaisitko syömättä koko työpäivän?
Oppivelvollisuus tuli Suomessa voimaan 1.8.1921. Siinä säädettiin, että koulupiireissä tuli olla nelivuotinen yläkoulu sekä kaksivuotinen alakoulu, sekä jatkokoulu. Yleistä oppivelvollisuutta suunniteltaessa oli jo suunniteltu, että oppilaiden koulunkäyntiä olisi avustettava esimerkiksi järjestämällä heille kouluateria.
Siihen velvoittava määräys jäi kuitenkin pois kustannuslaista, jossa ohjeistettiin vain avustamaan oppilaita niin, että heidän olisi mahdollista käydä koulua. Koulukeittolan järjestäminen jäi siis kuntien vastuulle. Joissakin kunnissa sitä järjestettiin, useimmissa ei.
Koululaiset saattoivat joutua olemaan karmaisevan pitkiä päiviä ilman lämmintä ateriaa pelkkien eväsleipien varassa, sillä maaseudulla koulumatkalle oli lähdettävä tavallisesti tuntia ennen koulun alkamista eli noin aamuseitsemän ja -kahdeksan välillä.
Kotiin päästiin iltapäivällä kolmen ja viiden välissä. Aiemmin käytössä ollut ruokatauko oli käynyt harvinaiseksi, ja oppitunnit pidettiin usein yhtäsoittoa peräkkäin. Osalle saattoi käydä niinkin onnettomasti, etteivät he kotiin päästyäänkään saaneet lämmintä ateriaa. Aimo Halila kertoo teoksessa Suomen kansakoululaitoksen historia (3. osa, 1949):
Tähän vuorokaudenaikaan näet ei ollut kotiväen ateriahetki eikä tahdottu nähdä vaivaa valmistaa lämmintä ruokaa erikseen kouluväelle tai pitää sitä lämpimänä.
Halila, 1949
Ei siis ole vaikea kuvitella, että opiskelumotivaatio kärsi kurnivasta vatsasta!
Kouluruokapropagandaa!
Kysymys koulukeittoloista ja -ruuasta pulpahteli pintaan tämän tästä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kansakoulukokouksessa 1895 pohdittiin kysymystä virallisesti, ja vuonna 1905 Augusta af Heurlin perusti valtakunnallisen Koulukeittolayhdistyksen.
Yhdistyksen tavoitteena oli ”saada aikaan parannusta oppilaiden ravitsemiseen koko maassa antamalla sekä aineellista tukea että tekemällä propagandaa” (Halila, 1949). Yhdistyksen ohjelmaan kuului myös esimerkiksi pöytätapakasvatusta, mikä ehkä kielii sen taustalla olleen opettajattaria.
Myös siitä keskusteltiin, kenelle kouluruoka kuului: osan mielestä sitä tuli antaa ilmaiseksi vain köyhimmille, kun taas rikkailta voitaisiin periä pieni maksu. Osa piti tärkeänä, että koulu itse, siis opettajattaret ja vanhemmat tyttöoppilaat, tekisi ruuan.
Kouluruokailulle anottiin valtionapua vuodesta 1908 alkaen, ja ensimmäisen kerran sitä myönnettiin vuonna 1913. Tukisumma oli 15.000 markkaa, josta pieni osa käytettiin myös vatetukseen. Tuolloin käytäntönä oli, että köyhille ruoka oli ilmainen, kun taas varakkaat maksoivat siitä 5-50 penniä per ateria.
Vuonna 1943 säädettiin viimein, että kaikissa kansakouluissa oli oppilaille täysinä koulupäivinä annettava ilmainen, riittävä ateria. Laki oli pantava täytäntöön viiden vuoden kuluessa. Tästä johtuen vuotta 1948 pidetään yleisesti maksuttoman kouluruokailun alkamisvuotena. Oikeus ilmaiseen kouluruokaan laajennettiin lukioihin ja ammattikouluihin vuosina 1972-1977, kun kansakoulusta siirryttiin peruskouluun.
Koulukasvitarhojen taustalla oli ihanne omavaraisuudesta
Erityisesti 1800-luvulla pidettiin ihanteellisena, että kouluruoka tehtiin kouluissa itse. Kouluruokaperiaatteeseen kuului myös oppilaiden osallistuminen ruoanvalmistukseen liittyviin töihin, kuten puiden ja veden kantamiseen sekä astianpesuun.
Koulupuutarhojen perustamista hankaloittivat 1800-luvun lopulla esimerkiksi kivikkoiset koulujen tontit sekä opettajien tietämättömyys puutarhanhoidosta. Vuonna 1899 Hämeen piiritarkastaja Mikael Soininen ehdotti, että valtio avustaisi koulupuutarhojen perustamista, ja vuonna 1912 kouluylihallitukseen asetettu puutarhuri Kalle Kalervo teki piiritarkastajille ohjeet koulupuutarhojen perustamiseksi:
Kouluille tuli mikäli mahdollista hankkia oma pieni hedelmätarha, johon istutettaisiin 6 omenapuuta, 2 päärynäpuuta, 2 luumupuuta ja 2 kirsikkapuuta. Edelleen oli syytä istuttaa jokaiselle koululle 10 karviaismarjapensasta, valkoisia, punaisia ja mustia viinimarjapensaita kutakin 10, 50 vadelmapensasta, 200 mansikantaita ja 5 raparperin juurakkoa. Erityinen keittiökasvitarha, joka oli vuoroviljelyksen harjoittamista varten jaettava kolmeen osaan, oli niinikään tarpeen.
Halila, Suomen kansakoululaitoksen historia: osa III, 1949
Tämän lisäksi, jos mahdollista, piti järjestää oppilaspuutarha sekä taimilava. Perustuskustannuksiksi arvioitiin 400 markkaa.
Koulupuutarhat lisääntyivät hitaasti 1910-luvulla, ensimmäisiä koulupuutarhakaupunkeja olivat Tampere, Helsinki, Oulu ja Turku.
Puutarhanhoitotaitoa tuleville opettajille
Jyväskylään vuonna 1863 perustetussa Suomen ensimmäisessä opettajaseminaarissa opiskeltiin myös puutarhanhoitoa. Aluksi kasvihuoneista, lavoista, hedelmä- ja marjatarhoista ja kasvitarhoista huolehtivat keväisin ja syksyisin seminaarin miehet. Sato käytettiin seminaarin omiin tarpeiisin.
Varsinainen puutarhaopetus alkoi vuonna 1899. Keväisin oppilaat istuttivat kukin omalle 20 neliön palstalleen kasviksia ja kukkia, joita seminaarin puutarhuri apulaisineen hoiti kesäisin. Sadonkorjuun saivat oppilaat jälleen hoitaa itse palattuaan seminaariin. Tämän lisäksi opiskeltiin myös marjapensaiden hoitoa ja hedelmäpuiden jalostusta. Opintoihin kuului myös luokkaopetusta ja luentoja.
Maatalous ja kasvitarhanhoito itsenäistyivät itsenäiseksi oppiaineekseen, kun seminaari laajeni viisiluokkaiseksi. Kehityksen taustalla olivat tuoreessa muistissa olleet pulavuodet, joiden vuoksi haluttiin pyrkiä omavaraisuuteen. Opetukseen kuului tuolloin myös kanojen ja mehiläisten hoitoa.
Suomalaista puutarhaopetusta pidettiin kuitenkin joissain piireissä kovin tehottomana. Parannuskeinoiksi ehdotettiin puutarhaopetuksen muuttamista vakinaiseksi oppiaineeksi, jota olisi tunti viikossa. Ehdotettiin myös, että jos lapsilla oli kotiviljelmiä, voisi syksyisin pitää kasvitarhanäyttelyn, jossa parhaat tuotteet palkittaisiin.
Eihän siellä seminaarissakaan sellaista (puutarhanhoitoa) opetettu, ainoastaan perunoita kaivettiin!
Halila, 1949
Kouluruuan laatu herättää edelleen aika ajoin keskustelua esimerkiksi laadun tai maksuttomuuden suhteen. Lähiruokabuumin myötä kaupunkien siirtolapuutarhat ja kasvipalstat ovat taas ahkerassa käytössä. Pitäisikö koulukasvitarhat herättää uudelleen? Tulisiko koululaisille opettaa puutarhanhoitoa ja kasvitietoutta?
Kuva: Luokkakuva Vaaralan koulusta. Luokkaruokailu meneillään. Samassa luokassa on oppilaita 1.-3. luokalta. Kuva on otettu 1953-1956. ©Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat
Halila, Aimo. Suomen kansakoululaitoksen historia: Piirijakoasetuksesta oppivelvollisuuteen, osa III, 1949, WSOY: Helsinki.
Halila Aimo, Jyväskylän seminaarin historia, 1963, WSOY: Helsinki.
Heporauta, F.A, Suomen kansakoululaitoksen historia, 1945, Kustannusosakeyhtiö Otava: Helsinki.
Vilkuna, Kustaa. Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen, 1950, Otava: Helsinki.
0 Comments
hrm